Kauniita unia ja irvisteleviä ajatuksia.

Lammasaitaus

2008-03-02T22:03:00+02:00

Mulla on ongelma. Se on ollut kohta jo puoli vuotta ja huomaan, että alan vältellä ystäviäni sen vuoksi. Niitä kärkkäimpiä, vittumaisimpia. Sanon itselleni etten halua leikkiä niiden kanssa, koska ne syövät vaan huumeita ja könyävät pitkin kylänraittia, mutta eihän se pidä paikkaansa. Mä en vaan halua, että ne kysyvät multa, joko homma on hoidossa. Ja mä joutuisin vastaamaan, että ei vieläkään. Ja ne puhuisivat selkäni takana. Vähän päin naamaakin.

Tää kaupunki on ihan tyhmä. Täällä on vaan niitä vittumaisia kavereita. Ehkä lisäksi muutama sellainen, joita en tunne tarpeeksi hyvin voidakseni ottaa seurassaan täysin lunkisti. Siitä johtuen hengaan itsekseni ja katon Sinpsoneita kunnes räjähdän. Ja sitten vähän lisää. Vielä viikko, sitten pääsen taas omieni pariin. Ja aina kun meen sinne, mua kuluttaa olla taas reissussa.

Tänään kävin kuvaamassa sorsia. Oli kaunis päivä ja sorsia monta. Heitin niille leipää. Kaupunki saisi kyllä lopettaa koko parven, kovin luonnotontahan tuo on. Ihmiset eivät koskaan opi olemaan ruokkimatta niitä kesäisin, ja sitten raukat värjöttelevät täällä talvipakkasilla. Kaupunki ajattelee auttaa sorsia lopettamalla talviruokinnan, jippei. Sehän onkin inhimillinen tapa ratkaista sorsaongelma: nälkäkuolema ja jäätyminen. Ja arvatkaa vaan, ruokkivatko ne samat kesäiset hupileipäilijät niitä talvisin.

Mun ystävät ovat kaukana. Ne sellaiset siis, joiden seurassa nyt voisin olla huoletta. Ehkä suurentelin hiukan tuota ongelmaa ja sen seurauksia ensimmäisessä kappaleessa: ihan oikeastikaan en meinaisi nyt jaksaa ketään. Kaikki vaativat liikaa. Mä en jaksa panostaa nyt ollenkaan, ja täydellinen panostamattomuus onnistuu ainoastaan tosi omien ihmisten kanssa. Niitä on kolme. Ystäväpoika, Analysaattori ja N. (N näköjään jäi sitten pelkäksi kirjaimeksi, vaikka joskus piti sillekin nimi keksiä..) Kaikki ne ovat siellä typerässä kotikaupungissa. Tai sen liepeillä.

Ystäväpojan kanssa laitettiin tuossa yksi päivä kahvilassa listaa, jossa oli kaupunkiemme plussia ja miinuksia. Musta tuntuu, että oon voitolla. Mutta jos järkiratkaisua ei löydy, on se varmaan heitettävä kivi, paperi, sakset. Kumpi muuttaa ja minne, kun etäältä tykkääminen on vaan niin persiistä.
Kaikesta huolimatta tää on kuitenkin ihan tosi mun kaupunki, mä vaan tarttisin tänne pari ihmistä lisää. Mun kotini on niin ihana, että voisin pikkasen hyperventiloida kun aattelen sitä tarpeeksi intensiivisesti. Ja tuo joki mun takapihalla. Mun koulu on jo tuttu, en halua tutustua uuteen, vaikka joku toinen voisikin olla parempi. Mun kantis, kaupat, kävelykatu ja kirkkopuisto. Lenkkireitit, lammasaitaus, sillan kuve ja nakkari. Tää kaupunki saa mut nostaan leukaani ylös ja vetämään syvemmin henkeä. Mun. Mä kerron sitten teille, kuinka kävi. Ja kaikki tämäkin tietenkin riippuu siitä, saadanko me se ongelma ratkaistua... Onko mitään mieltä edes asuinpaikoista puhua.

Mä rakastan sitä.

Ja näin minä kirjoitin keskusteluvoorumille.

2007-12-19T21:13:00+02:00

Suomi on paras maa kaikista, tietenkin. Sitten kun olen vanha ja viisas ja asettunut ja vakiintunut, täällä tahdon olla ja elellä ja kasvattaa kauniita lapsiani.
Mutta nyt mua kyllästyttää. Ahdistaa, tärisyttää, vapisuttaa.

Mun on pakko päästä pois, jonnekin. Barcelonaan, Prahaan, Lago de Atitlánille, Porto Seguroon, Amsterdamiin, Veracruziin, Keralaan.
Mä haluan olla koti-ikäväinen ja sopeutua, löytää uusia ulottuvuuksia, ihmisiä, oppia kieliä, kulkea kadulla ja aatella, että oon oikeassa paikassa. Nähdä, tuntea, kokea. Vtuuntua systeemiin, joka ei toimi. Istua baarissa ja juoda hassua paikallista settiä.
Omaksua.

Mulla on kamala ikävä, enkä pysty kohdentamaan sitä mihinkään. Mulla on fyysisesti paha olo - matkattomuuspahoinvointi, sanovat pallontallaajat.
Mä en kaipaa niinkään extremeä ja liikkelläoloa. Mä haluan vaan laajentaa maailmankuvaani ja kotikenttääni. Mä haluan katsoa parvekkeelta kotikatua, joka on kapea, sotkuinen ja hedelmäkauppiaat puhuvat hassuja kieliä.

Kun pääsen lomamatkalle, tuun takaisin kahta kauheammissa oloissa. Nyt olen ollut Suomessa kolme päivää, ja purskahtelen itkuun kuunnellen noloa musiikkia.
Mä en sovi turistiksi, se vaan ei ole mun juttuni. Tai sovin kyllä, mutten viikon mittaiseksi. Se rikkoo mun psyykkeeni.

Mua pelottaa, etten ikinä osaa pysähtyä paikoilleni. Tiedättekö, ostaa asuntoa ja asua siinä vuosikymmeniä.
Nyt mulla on koulu kesken, ja surutta suunnittelen taas heivaavani senkin ja lähteväni kulkemaan. Mulla ei ole mitään realiteetteja minkään suhteen: ei mulla mitään rahaa ole, eikä tarpeeksi kielitaitoa jotta voisin tehdä missään mitään järkevää.
Suunnittelen lähteväni nollabudjetilla matkaan ja tyyliin jakavani pyllyä kadunkulmissa, jotta saisin vuokran maksettua. En minä kyllä ihan vielä siinä ole, mutta suunta on huolestuttava.

Selaan työpaikkailmoituksia kuumeisena, opiskelupaikkoja ulkomailla, halpoja lentoja minne tahansa.
Mä en ymmärrä milloin tää oikein meni tällaiseksi. Yritän miettiä, että olisiko se ollut se vuosi, jonka vietin teininä Brasiliassa, mutta tajusin, että mä oon tainnut aina olla tällainen. Se on vaan muuttunut vuosien varrella.

Mulla ei ole pitkäjänteisyyttä, en mä kai edes voisi lähteä suorittamaan mitään kokonaista tutkintoa ulkomailla, koska kyllästyisin siihenkin paikkaan kesken koulutuksen ja haluaisin lähteä oppimaan seuraavan. En silti halua uskoa, että tää on pysyvä olotila. Mun pitäisi vaan saada toteuttaa itseäni, jotta jaksaisin sitten joskus asettua oikeasti. Nyt mulla on vaan tavallaan sellainen vaje, joka mun on saatava täytettyä ennen sitä.

Mun vuodet menee ohi ja mua pelottaa se.
Olenko minä yksin tämän kanssa?

Mun on pakko päästä Barcelonaan. Nyt.

Tuli ain polttelee pyllyäin.

2007-12-19T21:06:00+02:00

Mä en tiedä mihin suuntaan mun pitäis kulkea.
Opiskelen sosiaalialaa, suuntaudun erityiskasvatukseen ja vammaishuoltoon. Entäs sitten? En minä halua tehdä sitä päivätöikseni. Näin opintojen ohella se ohjauspuuha on mukavaa, kivvaa, kaikkea. Mutta tämä ei ollut minun maalini.
Ajattelin, että opiskelen tuon jälkeen lisää. Mutta mitä? Mihin tämä koulutus minua valmistaa? Musiikkiterapeutiksi? Ei musta ehkä ole siihen. Eli entäs jos ei olekaan? Hukkaan meni koko cacca.

Mä haluan matkustaa. Ei tuossa työssä sitä voi tehdä. Mä haluan opiskella kulttuureja ja kieliä, mutta en mä riitä siihenkään yliopistotasolla. Tää on mun joku sadas koulutus, tää on se mistä oikeesti ajattelin että olis mun juttuni. Ja sitten puolentoista vuoden jälkeen sanon, että HUPS, ei ollutkaan.
(Paitsi oikeasti en tietenkään sano. Kerron sen teille, ainoastaan teille. Äidilleni en ikinä uskaltaisi mainita. Ystäväpojalle ehkä, muttei muille. Mulle huokaillaan.)

Pakkohan mun on nyt käydä tuo pska loppuun. Kerrassaan mainio asenne. Mistä lie revin motivaation siihenkin suohon.
Jos vaikka pääsis välillä kulkemaan, irtaantumaan, mutta ei.

Miksei Ystäväpoika halua lähteä kans? Miksi se on tyytyväinen eloon, jossa polkee paikallaan? Miksi se on yksi niistä syistä, että rakastan sitä niin kovin?

Miksi mä aina kyllästyn kaikkeen? Kouluun, ihmisiin, asuntoihin, kaupunkeihin, harrastuksiin?
Miksi mä en pysty kontrolloimaan itseäni ja kiinnostuksen kohteitani haluamallani tavalla? Miksi mä en pysy hanskassa?

Miksi mua polttelee koko ajan? Kuinka mä voin ikinä ostaa asunnon? Allekirjoittaa työsopimuksen? Saada lapsia? Mä kyllästyn lapsiini silloin kun ne on kaksivuotiaita, jätän ne isällensä ja muutan ulkomaille. Musta tulee yksi niistä äideistä.

Joskus mun on hyvin vaikea kestää itseäni. Itseni kanssa.
Mun ehkä pitää liittää tänne yksi teksti, jonka kirjoitin tuossa jokunen aika sitten. Hetki.

Ei katsomisen arvoista.

2007-12-19T00:19:00+02:00

http://www.lentovertailu.fi

Riittääköhän sedille, jos se linkki on tässä?

Urheilupornoa luvassa.

2007-12-10T23:34:00+02:00

Kävin sit ostaas sen juomapullon. *pirsk, tissit, pirsk*

Yö nielaisee.

2007-12-10T03:50:00+02:00

Oikeinkirjoitus tökkii. Silmiä pyörityttää, nukuttaa. Uni.
Aika villiä. Joka toinen kirjain on huti, korjausnappulaa.

Olen lihonut kiloja. Hyi ällöö en ala. Ei sillä että se tässä konkurssissa tuntuisikaan, mutta olin niin ylpeä pudotetuista kiloistani ja vannoin, etten niitä koskaan huoli takaisin.
En huolikaan, liityin kuntosalisettiklubiin.

Hame ei mahdu päälle. Hyi ällöö tyhmä hame.
Kohta oon silti bodari ja pieksen teit kaikki. Kun vielä onnistuisi syömään taas samalla tavalla kuin ennen ulkomaanmatkaa, jolloin kaikki lähti lapasesta lähileipomon takia.

Hei! Jospa aloitankin huomenna vissydieetin?
...Tai sitten vain lopetan mässäilyn ja käyn nätisti salilla. Juon vettä! Joo, paljon vettä. Pitää varmaan käydä ostamassa urheiluharrastusta varten sellainen juomapullo, josta voi rennosti pirskauttaa vesipisaroita huulille ja rintakehälle. Heilauttaa hiuksia taaksepäin ja pyyhkäistä pieni ja sievä hikipisara sileältä ohimoltani.
Aah, musta tulisi hyvä pornoleffaurheilija, jos olisi kroppaa siihen touhuun.

Mulla on poikaystävä. Aika villiä, sanoin sen sanan eilen illalla päissäin ensimmäistä kertaa ääneen.
Hämmentävää. Lämmittävää. Samana iltana kun ystäväni N huitasi sellaiset kännipännit, että yritti apinanraivolla kusta kattilakaappiini, purki sen jälkeen lavuaarini ja istui ranskalaisiini.
Oikeesti. Käsitättekö, kuinka kauan ja millä volyymilla teille siitä miehestä vinguin? Järjettömän kauan. Paljon. Millä tunteen palolla ja sydänverellä ja kaikilla kliseillä, jotka vaan ikinä osaan keksiä.

Ja nyt se on mun. Mun poikaystävä, ajatelkaa.

Mä vaan aina saan kaiken minkä haluan. Ei se elämä sitten opettanutkaan mua ihan vielä.

Ällöihkuiluvaroitus.

2007-10-21T22:43:00+03:00

Hengailtuani epämääräisissä olotiloissa enemmän puoli vuotta ja vähemmän jopa pari, voin salaa teille tunnustaa olevani aivan käsittämättömän pyörällä päästäni, tahdon-vain-tehdä-lumienkeleitä -oloissani ja kutkuttavan ihanan _ _ _ _ _ _ _ _ _ _.
Tietenkään en tätä ääneen sanoisi, en kenellekään, en monina hetkinä edes itselleni. Minä en vain ole sellainen, minulle ei käy näin. Mutta voi, kylläpäs kävikin.

...Tässä välissä pyyhin sen sanan pois, koska en vain vielä pystynyt siihen. Himppusen rupesi ahdistamaan. Taidan olla kovin huono tässä. Mutta odottakaa, vielä tulee se päivä, että kerron sen teille ihan suoraan.

Mä hajoan niihin hetkiin, joina musta tuntuu vaan niin hyvältä, että haluaisin jäädä siihen. Ihan sama, ajanko silloin autolla moottoritietä keskellä yötä, istunko kylmissäni hylätyn lipaston päällä koriskentällä vaiko unitokkuraisena kuudelta aamulla suunnittelen avaavani silmäni vasta ihan kohta. Ei väliä, siihen hetkeen tahdon jäädä, kun vatsanpohjassani vihlaisee lähes kipeästi mutta silti niin ihanasti, etten välitä muusta.

Ja se, kun se tulee mun viereen ja suutelee mun niskaa. Tai ottaa käteni kokonaan omaansa ja suutelee sitä kevyesti. Tai kun se ylipäätänsä suutelee. Oi, mä värisen ja tärisen ja haluan hukkua siihen. Se maistuu parhaalta ikinä, sen kädet tuntuu pelottavan vahvoilta mun vyötäisillä ja mun selkäni taipuu taaksepäin kuin itsestään.

Ja kun se puhuu. Se puhuu sanoilla, jotka mä ymmärrän, ilmeillä jotka mä tunnen. Sen ajatukset voi kulkea eri ratoja kuin mun, mutta mä seuraan niitä, ne näyttää hyvältä, mä haluan kuulla lisää, mä haluan haastaa, myötäillä, pohtia ja pidemmälle!

Ja miltä se näyttää. Joka ikinen hetki siltä, että mä en koskaan pystyisi sanomaan sille ei. Missä tahansa, milloin tahansa, sukujuhlien kahvipöydässä, mä tuskin välittäisin. Kun se illalla riisuu sen päivävaatteet pois, mä voisin painaa still-nappulaa ja jäädä vain katsomaan. Se on ehkä seksikkäin mies ikinä, juuri niin karu, että minä tykkään, mutta silti niin käsittämättömän kaunis.

Todellakin kaunis, vaikka se ei ikinä ymmärtäisi tuota oikealla tavalla. Sen kauneus ei ole tyttökauneutta eikä kukkakauneutta, vaan jotain sen omaa. Se tuntuu, vaikka laittaisi silmät kiinni ja liu'uttaisi sormia pitkin sen kasvoja ja vartaloa - minä kokeilin kyllä. Sormenpää sivellen sen huulia tuntee sen saman minkä silmä näkee, ja se saa mut väreille.

Se on ärsyttävä, ääliö, ehdoton ja usein väärässä, mutta tuskin muuttaisin siinä mitään. Ja jos se muuttuisi, mä haluaisin muuttua mukana. Se ei voisi mennä väärään suuntaan niin kauan kuin on itsensä.
Se on tasainen, mutta silti täynnä värejä ja vivahteita, itsessään jo niin mielenkiintoinen, että en ymmärrä, miten siihen voisi ikinä kyllästyä.

Älkää koskaan kertoko kellekään tästä tekstistä. Huomenna en enää kirjottaisi näitä sanoja, tällainen ei sovi minulle. Angstissa mennään äärimmäisyyksiin, mutta leijuminen ei ole suotavaa.
Mutta tunnustettakoon nyt, että vaikka huomenna kiellän kaiken, juuri näin minä silti ajattelen.

Leijun salaa, ainakin vähän.

Vauva-askelia.

2007-09-26T23:11:00+03:00

Se oli mun luona viime viikonloppuna, oli kovin hyvä.
Antoi taas jotain varmuutta johonkin, jonka tietenkin hukkasin heti seuraavana päivänä lähdöstään. Mutta silti, hetken olivat taas lähes kaikki ahdistukset, pelot ja neuroosit tiessään. Sen lähellä vaan tuntuu niin oikealta, ettei jaksa stressata. Ja kun se on poissa, iskee mun kaikenkammoinen perusluonteeni päälle. Mutta ihan sama.

Ja nyt voisin olla minäkin sitä mieltä, että vaikka mikään ei ole vieläkään virallista tai varmaa tai mitään, niin nyt olisi jo väärin pussailla kenenkään muun kanssa. Ei sillä että se olisi ollut hyvä idea aiemminkaan, mutta nyt ei enää vaan voisi.

Jos meistä ikinä jotain tulee, niin lupaan tässä teille olla aina luottamuksen arvoinen. Se niin ansaitsee sen, ja vaikka olenkin ihmisenä mitä olen; usein ikävä, väärässä ja huono, niin tahiltein en sitä satuttaisi. En.

Tältä musta tuntui.

2007-09-25T17:42:00+03:00

Seuraavan tekstin kirjoitin pikkukirjaseeni 16.9., kun olin netin ulottumattomissa.

"Tänään on taas ollut itsetutkiskelun paikka. Kuluvan vuorokauden seitsemän ensimmäistä tuntia sisälsivät useita mitä oudompia tapahtumia, joiden ansioista nyt makaan lamaantuneena sohvalla, tietämättä mitä ajatella. Ja toisaalta tietäen varmemmin kuin hetkeen.

Muutama vuosi sitten tapasin pojan, jonka kanssa asiat loksahtelivat osittain paikoilleen kovin hyvin, osin taas olimme järkyttävä sotku. Aikanaan yritimme olla jotakin enemmän, mutta aika ja paikka olivat kovin väärät, ja tuloksena oli vain turhaa hässäkkää. Rikoimme toistemme lisäksi muitakin kaiken typerän säätömme kanssa. Missään ei ollut järkeä, vaikka toisaalta oli paljonkin.
Vaikka emme onnistuneetkaan, jostain omituisesta syystä emme ole silti sen tosiseikan toteamisen jälkeenkään osanneet aina pysyä erossa toisistamme. Siinä on joku ihmeellinen juttu, joka saa asiat lipsahtamaan viattomuuden rajan toiselle puolelle.

Eilen olin baarissa tämän semieksän kanssa. Ymmärrän kyllä, että etenkin alkoholin vaikutuksen alaisena on keskinäinen kanssakäymisemme useimmiten leikkiä bensalla ja tulitikuilla. Kädet vyötäisillä, huulet nopeasti kaulalla, hiusten pörrötys, posken sipaisu, korvaan kuiskattu "Rakastan sua niin".
Silti asioiden kuuluu jäädä siihen. Se asuu avoliitossa. Mun ajatukset on täysin muualla. Mutta muutama tequila, ja mun huulet näköjään unohtaa sen. Etenkin kun se laittaa mut unohtamaan.
Kahdesti onnistuin työntämään sen pois, mutta kolmannella kerralla en enää muistanutkaan.
Fiksua toimintaa kertakaikkiaan, hukkua toisiinsa kantadiskon tanssilattialla. Yksikin väärä silmäpari, ja Semieksä olisi helvetinmoisissa vaikeuksissa.

Entä minä sitten? Oliko mulla oikeus tuollaiseen käytökseen?
Ei varmasti. Vaikka ehkä olikin. Mä en ainakaan miellä seurustelevani, joten pettäminen olisi kovinkin väärä ja kohtuuttoman voimakas sana.
Mutta mitä tuo oli? Ei kai mitään, mutta miksi mulla on silti huono omatunto? Johtuuko se Semieksän avovaimosta vaiko Ystäväpojasta?

Mitä mä ajattelisin, jos Ystäväpoika menisi nyt sähläämään jonkun toisen kanssa?
Musta tuntuisi ehkä vähän pahalta. Toisaalta, mä en tietäisi sitä. Mä en haluaisi tietää. Se ei vielä kuuluisi mulle, koska mulla ei olisi oikeutta kieltääkään.
Se ei tiedä, sillä ei ole oikeutta kieltää. Se ei tiedä. Eikä saa tietää. Turhaan.
Mutta tuntuisiko siitä edes pahalta? Ollaanko me niin alussa senkin mielestä, ettei sitä edes kiinnostaisi?

Mulla on paska olo. Miksen mä osannut taaskaan pysyä erossa siitä miehestä?
Miksi vuodesta toiseen sama urpoilu?
Jos musta ja Ystäväpojasta ikinä tulee mitään, mun on parasta olla varovainen tuon tapauksen kanssa.
Muuten luotan itseeni, arvostelukykyyni ja moraaliini hyvinkin pitkälti, mutta jos joku niitä pystyy horjuttamaan, on se juurikin Semieksä. Vittuku ahistaa.

Viime yönä puhuin myös Ystäväpojan kanssa kovin pitkään. Sitä ahdistaa ja pelottaa myös, mikä oli tosi helpottavaa kuulla. Toisaalta tänään olenkin sitten krapulaparanoi'issani kehitellyt sen ajatuksen, että se häviää just. Vaikka totesimmekin, että meistä tuntuu ihan samalta molemmista, enkä minä ole häviämässä minnekään, mutta...

Molemmilla on hyvä olla toisen kanssa, mutta sitten kun ollaan erillään, pyöritellään asioita liikaa. Sovimme, että statuksemme on "kattellaan", ja mennään hetki hetkeltä. Totutellaan tähän outoon ja pelottavaan tilanteeseen, joka kuitenkin toisaalta tuntuu tosi hyvältä.

Aamuyön puhuin puhelimessa vuorotellen Semieksän ja Ystäväpojan kanssa.

"Mihin sä karkasit täältä baarista?"
"Kotiin, ja niin pitäis mennä sunkin."

...

"Mutta silti mun on hyvä olla sun lähellä."
"Niin munkin sun."

...

"Anteeks siitä mitä tapahtui."
"Ei se mitään. Annetaan olla."
"Mutta mie tarkoitin kyllä sitä mitä tein."

...

"Välillä musta tuntuu, että tää on paras juttu ikinä, ja seuraavana hetkenä se on taas paskin päätös koskaan,"
"Mä tiiän mitä sä tarkoitat."

...

Aamuseitsemältä mä pääsin nukkumaan. Tänään mä olen ollut tämmöinen.

Jos mä nyt saisin valita, oisin Ystäväpojan lähellä. Tänään oon taas tajunnut sen, kuinka se onkaan hyvä. ja kuinka paljon haluan sitä. Ajattelematta yhtään sen pidemmälle, mä tarttisin sen just nyt niin kovin.
Ihon, lämmön, kosketuksen, rakkaan ihmisen."

Moniongelmainen Amen tässä hei.

2007-09-14T00:37:00+03:00

Tänään lähti sitten päälle shoppailukatko. Havahduin tilanteeseen, kun kaivoin avainten sijasta laukusta lompakon ja tarjosin kotiovelleni pankkikorttia. Tää tais olla se rock bottom.

Fyysinen epämukavuus päällä. Tämä iskee joskus, enkä ole täysin selvittänyt mistä se johtuu. Yhteisenä tekijänä lienee se, että epämukavuuden iskiessä olen poikkeuksetta todella ruma. Silloin hiukset ovat karheat, kiharat ja kelvottomat. Päällä on jotain kamalaa, joka ei istu ollenkaan. Suihkulle olisi usein myös käyttöä. Aina edes näiden kaikkien kombinaatio ei saa aikaan sitä kaikennielevää epämukavuuden tunnetta, mutta toisinaan se iskee. Alan kiemurella, raapia, ahdistua ja muutun levottomaksi. Kaikki tuntuu väärältä ja ällöttävältä. Niistä vaatteista on ihan pakko päästä eroon, tuntuu että ne syövyttävät ihon.

Nyt makaan alasti peiton alla ja odotan huomista, jolloin saan putsattua tämän epämiellyttävän olon pois. Käyn suihkussa, kuivaan ja suoristan hiukset. Sheivaan, kuorin, nypin kulmat. Laitan puhtaat ja istuvat vaatteet. Siivoan asunnon ja juon lasin maitoa. Ihanaa.

Illalla sitten baariin. Kämppis ja uusi koulukaverini tulevat tänne aloittelemaan, eli sikakännit halvalla valkkarilla jälleen luvassa.

Mua kutsuttiin eilen tyttöystäväksi. Mua hämmentää. Mutta toisaalta, masussa on perhosia, kun vaan mietinkin sitä että se koskettaa mua. Eli ehkä mä sopeudun kiltisti. Itse olen kovin varovainen sanojeni kanssa, mutta en kai voi vaatia siltä samaa neuroottisuutta. Sillä rehellisesti sanottuna, mitä muutakaan tämä on?

Ei helvetti. Oonko mä tyttöystävä.

...Onneksi edes poika, joka sitä sanaa käyttää, on maailman ihanin.

Ehkä mä elän.

Ehkä.