Unirytmini on jotain käsittämättömän kamalaa. Tämä ei toimi.
Pakko saada hankittua ne unilääkkeet. Tai ehkä sielunrauha. Tai ikuinen kesä.
Miksi olen tällainen? Se johtuu tuosta ilmasta. En saa mitään aikaiseksi, laiskottaa, apatioittaa.
Koska en saa mitään aikaseksi, ahdistun. Tekemättömät työt painavat niskassani Tony Halmeen lailla.

Kuuntelen Cashin Hurtia, Flammareiden Metaphoria, Opethin In my time of neediä, Jeff Buckleyn Hallelujahia ja Musen Butterflies and Hurricanesia sievänä rinkinä. Arvatkaa toki, että lievittävätkö nuo ahdistustani hiukkastakaan. Eivät. Ne lietsovat sen, tappavat tajuntani, lyövät lekalla sängynpohjalle.

Ei, ei näin.

Käväisin treffeillä tuossa yksi päivä. Ei hyvä, ei.
Tapasin toisen pojan ei-treffimielessä, eikä hyvä sekään. Olisi halunnut ilmeisesti laitella minua. Pah. Enpä antanut.
Mutta. Monivuotinen saavuttamaton ihailuni kohde sanoi minulle muutaman tosi nätin sanan, ja olen ollut ihan sykkyrämykkyrällä siitä asti. Se todella on saavuttamaton monista monituisista syistä, mutta tuo lämmitti niin kovasti. On ihana vain haaveilla toisesta ihmisestä, vaikkei välttämättä edes haluaisikaan niiden haaveiden käyvän toteen. Hymyillä itekseen typerästi ja kuunnella nättiä musiikkia.

Minulla on kurja olo. En ole pedannut sänkyäni koko päivänä. Kävin yksikseni saunavuorolla, kun kämppikset ovat jossain kaukana. Lauloin koko saunomisen ajan, ja keksin aivan hillittömiä riimejä nykyisestä elämäntilanteestani. Kasaan ne jossain vaiheessa. Nauroin.
Sitten menikin monta tuntia ilman että sain edes vaatteita puettua päälle. Lopulta oli pakko lähteä koiran kanssa lenkille. Huideltiin viitisen kilsaa reipastellen, kuuntelin Musea ja tsiisus kun oli hyvää.
Ja takas makaamaan.
Olen viettänyt noin kahta ja puolta tuntia lukuunottamatta koko päivän sängyssä. Tämä on yksinkertaisen kamalaa. Pyjamapäivät ovat joskus taivaallisia, mutta niiden toistuessa lähes joka päivä tämä alkaa saada erittäin huolestuttavia piirteitä.
Oloni on nuhjuinen, ällö, ruma, surkea, yksinäinen ja laiska. Saamaton ja säälittävä. Olen pohjasakkaa.
Kello on seitsemän ja valvon vielä. Tiedän jo nyt, että huominen on samanlainen. Tai siis tänäinen. Nukun herra ties kuinka pitkään, itsekurini ei riitä nousemaan puolikuolleena, vaikka se helpottaisikin seuraavan illan unensaantia.
Viime yönä nukahdin jo puolenyön jälkeen, mutta heräsin puoli neljältä ja valvoin kahdeksaan. Morjens.

Kuinka helkkarin vaikeaa voi olla oikeasti tehdä muutama koulujuttu? En ikinä ehkä valmistu, jos meinaan seilata tällä tyylillä.

Vihaan itseäni. Koira tuhisee kopassaan, se sentään tykkää minusta vielä.
Menin sen viereen makaamaan ja painoin nenän sen kaulalle. Pehmoinen rakas hauva, onneksi sen rakkaus on ehdotonta. Olisi muuten paljon ikävämpää.