Suomi on paras maa kaikista, tietenkin. Sitten kun olen vanha ja viisas ja asettunut ja vakiintunut, täällä tahdon olla ja elellä ja kasvattaa kauniita lapsiani.
Mutta nyt mua kyllästyttää. Ahdistaa, tärisyttää, vapisuttaa.

Mun on pakko päästä pois, jonnekin. Barcelonaan, Prahaan, Lago de Atitlánille, Porto Seguroon, Amsterdamiin, Veracruziin, Keralaan.
Mä haluan olla koti-ikäväinen ja sopeutua, löytää uusia ulottuvuuksia, ihmisiä, oppia kieliä, kulkea kadulla ja aatella, että oon oikeassa paikassa. Nähdä, tuntea, kokea. Vtuuntua systeemiin, joka ei toimi. Istua baarissa ja juoda hassua paikallista settiä.
Omaksua.

Mulla on kamala ikävä, enkä pysty kohdentamaan sitä mihinkään. Mulla on fyysisesti paha olo - matkattomuuspahoinvointi, sanovat pallontallaajat.
Mä en kaipaa niinkään extremeä ja liikkelläoloa. Mä haluan vaan laajentaa maailmankuvaani ja kotikenttääni. Mä haluan katsoa parvekkeelta kotikatua, joka on kapea, sotkuinen ja hedelmäkauppiaat puhuvat hassuja kieliä.

Kun pääsen lomamatkalle, tuun takaisin kahta kauheammissa oloissa. Nyt olen ollut Suomessa kolme päivää, ja purskahtelen itkuun kuunnellen noloa musiikkia.
Mä en sovi turistiksi, se vaan ei ole mun juttuni. Tai sovin kyllä, mutten viikon mittaiseksi. Se rikkoo mun psyykkeeni.

Mua pelottaa, etten ikinä osaa pysähtyä paikoilleni. Tiedättekö, ostaa asuntoa ja asua siinä vuosikymmeniä.
Nyt mulla on koulu kesken, ja surutta suunnittelen taas heivaavani senkin ja lähteväni kulkemaan. Mulla ei ole mitään realiteetteja minkään suhteen: ei mulla mitään rahaa ole, eikä tarpeeksi kielitaitoa jotta voisin tehdä missään mitään järkevää.
Suunnittelen lähteväni nollabudjetilla matkaan ja tyyliin jakavani pyllyä kadunkulmissa, jotta saisin vuokran maksettua. En minä kyllä ihan vielä siinä ole, mutta suunta on huolestuttava.

Selaan työpaikkailmoituksia kuumeisena, opiskelupaikkoja ulkomailla, halpoja lentoja minne tahansa.
Mä en ymmärrä milloin tää oikein meni tällaiseksi. Yritän miettiä, että olisiko se ollut se vuosi, jonka vietin teininä Brasiliassa, mutta tajusin, että mä oon tainnut aina olla tällainen. Se on vaan muuttunut vuosien varrella.

Mulla ei ole pitkäjänteisyyttä, en mä kai edes voisi lähteä suorittamaan mitään kokonaista tutkintoa ulkomailla, koska kyllästyisin siihenkin paikkaan kesken koulutuksen ja haluaisin lähteä oppimaan seuraavan. En silti halua uskoa, että tää on pysyvä olotila. Mun pitäisi vaan saada toteuttaa itseäni, jotta jaksaisin sitten joskus asettua oikeasti. Nyt mulla on vaan tavallaan sellainen vaje, joka mun on saatava täytettyä ennen sitä.

Mun vuodet menee ohi ja mua pelottaa se.
Olenko minä yksin tämän kanssa?

Mun on pakko päästä Barcelonaan. Nyt.