sunnuntai, 2. maaliskuu 2008

Lammasaitaus

Mulla on ongelma. Se on ollut kohta jo puoli vuotta ja huomaan, että alan vältellä ystäviäni sen vuoksi. Niitä kärkkäimpiä, vittumaisimpia. Sanon itselleni etten halua leikkiä niiden kanssa, koska ne syövät vaan huumeita ja könyävät pitkin kylänraittia, mutta eihän se pidä paikkaansa. Mä en vaan halua, että ne kysyvät multa, joko homma on hoidossa. Ja mä joutuisin vastaamaan, että ei vieläkään. Ja ne puhuisivat selkäni takana. Vähän päin naamaakin.

Tää kaupunki on ihan tyhmä. Täällä on vaan niitä vittumaisia kavereita. Ehkä lisäksi muutama sellainen, joita en tunne tarpeeksi hyvin voidakseni ottaa seurassaan täysin lunkisti. Siitä johtuen hengaan itsekseni ja katon Sinpsoneita kunnes räjähdän. Ja sitten vähän lisää. Vielä viikko, sitten pääsen taas omieni pariin. Ja aina kun meen sinne, mua kuluttaa olla taas reissussa.

Tänään kävin kuvaamassa sorsia. Oli kaunis päivä ja sorsia monta. Heitin niille leipää. Kaupunki saisi kyllä lopettaa koko parven, kovin luonnotontahan tuo on. Ihmiset eivät koskaan opi olemaan ruokkimatta niitä kesäisin, ja sitten raukat värjöttelevät täällä talvipakkasilla. Kaupunki ajattelee auttaa sorsia lopettamalla talviruokinnan, jippei. Sehän onkin inhimillinen tapa ratkaista sorsaongelma: nälkäkuolema ja jäätyminen. Ja arvatkaa vaan, ruokkivatko ne samat kesäiset hupileipäilijät niitä talvisin.

Mun ystävät ovat kaukana. Ne sellaiset siis, joiden seurassa nyt voisin olla huoletta. Ehkä suurentelin hiukan tuota ongelmaa ja sen seurauksia ensimmäisessä kappaleessa: ihan oikeastikaan en meinaisi nyt jaksaa ketään. Kaikki vaativat liikaa. Mä en jaksa panostaa nyt ollenkaan, ja täydellinen panostamattomuus onnistuu ainoastaan tosi omien ihmisten kanssa. Niitä on kolme. Ystäväpoika, Analysaattori ja N. (N näköjään jäi sitten pelkäksi kirjaimeksi, vaikka joskus piti sillekin nimi keksiä..) Kaikki ne ovat siellä typerässä kotikaupungissa. Tai sen liepeillä.

Ystäväpojan kanssa laitettiin tuossa yksi päivä kahvilassa listaa, jossa oli kaupunkiemme plussia ja miinuksia. Musta tuntuu, että oon voitolla. Mutta jos järkiratkaisua ei löydy, on se varmaan heitettävä kivi, paperi, sakset. Kumpi muuttaa ja minne, kun etäältä tykkääminen on vaan niin persiistä.
Kaikesta huolimatta tää on kuitenkin ihan tosi mun kaupunki, mä vaan tarttisin tänne pari ihmistä lisää. Mun kotini on niin ihana, että voisin pikkasen hyperventiloida kun aattelen sitä tarpeeksi intensiivisesti. Ja tuo joki mun takapihalla. Mun koulu on jo tuttu, en halua tutustua uuteen, vaikka joku toinen voisikin olla parempi. Mun kantis, kaupat, kävelykatu ja kirkkopuisto. Lenkkireitit, lammasaitaus, sillan kuve ja nakkari. Tää kaupunki saa mut nostaan leukaani ylös ja vetämään syvemmin henkeä. Mun. Mä kerron sitten teille, kuinka kävi. Ja kaikki tämäkin tietenkin riippuu siitä, saadanko me se ongelma ratkaistua... Onko mitään mieltä edes asuinpaikoista puhua.

Mä rakastan sitä.

keskiviikko, 19. joulukuu 2007

Ja näin minä kirjoitin keskusteluvoorumille.

Suomi on paras maa kaikista, tietenkin. Sitten kun olen vanha ja viisas ja asettunut ja vakiintunut, täällä tahdon olla ja elellä ja kasvattaa kauniita lapsiani.
Mutta nyt mua kyllästyttää. Ahdistaa, tärisyttää, vapisuttaa.

Mun on pakko päästä pois, jonnekin. Barcelonaan, Prahaan, Lago de Atitlánille, Porto Seguroon, Amsterdamiin, Veracruziin, Keralaan.
Mä haluan olla koti-ikäväinen ja sopeutua, löytää uusia ulottuvuuksia, ihmisiä, oppia kieliä, kulkea kadulla ja aatella, että oon oikeassa paikassa. Nähdä, tuntea, kokea. Vtuuntua systeemiin, joka ei toimi. Istua baarissa ja juoda hassua paikallista settiä.
Omaksua.

Mulla on kamala ikävä, enkä pysty kohdentamaan sitä mihinkään. Mulla on fyysisesti paha olo - matkattomuuspahoinvointi, sanovat pallontallaajat.
Mä en kaipaa niinkään extremeä ja liikkelläoloa. Mä haluan vaan laajentaa maailmankuvaani ja kotikenttääni. Mä haluan katsoa parvekkeelta kotikatua, joka on kapea, sotkuinen ja hedelmäkauppiaat puhuvat hassuja kieliä.

Kun pääsen lomamatkalle, tuun takaisin kahta kauheammissa oloissa. Nyt olen ollut Suomessa kolme päivää, ja purskahtelen itkuun kuunnellen noloa musiikkia.
Mä en sovi turistiksi, se vaan ei ole mun juttuni. Tai sovin kyllä, mutten viikon mittaiseksi. Se rikkoo mun psyykkeeni.

Mua pelottaa, etten ikinä osaa pysähtyä paikoilleni. Tiedättekö, ostaa asuntoa ja asua siinä vuosikymmeniä.
Nyt mulla on koulu kesken, ja surutta suunnittelen taas heivaavani senkin ja lähteväni kulkemaan. Mulla ei ole mitään realiteetteja minkään suhteen: ei mulla mitään rahaa ole, eikä tarpeeksi kielitaitoa jotta voisin tehdä missään mitään järkevää.
Suunnittelen lähteväni nollabudjetilla matkaan ja tyyliin jakavani pyllyä kadunkulmissa, jotta saisin vuokran maksettua. En minä kyllä ihan vielä siinä ole, mutta suunta on huolestuttava.

Selaan työpaikkailmoituksia kuumeisena, opiskelupaikkoja ulkomailla, halpoja lentoja minne tahansa.
Mä en ymmärrä milloin tää oikein meni tällaiseksi. Yritän miettiä, että olisiko se ollut se vuosi, jonka vietin teininä Brasiliassa, mutta tajusin, että mä oon tainnut aina olla tällainen. Se on vaan muuttunut vuosien varrella.

Mulla ei ole pitkäjänteisyyttä, en mä kai edes voisi lähteä suorittamaan mitään kokonaista tutkintoa ulkomailla, koska kyllästyisin siihenkin paikkaan kesken koulutuksen ja haluaisin lähteä oppimaan seuraavan. En silti halua uskoa, että tää on pysyvä olotila. Mun pitäisi vaan saada toteuttaa itseäni, jotta jaksaisin sitten joskus asettua oikeasti. Nyt mulla on vaan tavallaan sellainen vaje, joka mun on saatava täytettyä ennen sitä.

Mun vuodet menee ohi ja mua pelottaa se.
Olenko minä yksin tämän kanssa?

Mun on pakko päästä Barcelonaan. Nyt.

keskiviikko, 19. joulukuu 2007

Tuli ain polttelee pyllyäin.

Mä en tiedä mihin suuntaan mun pitäis kulkea.
Opiskelen sosiaalialaa, suuntaudun erityiskasvatukseen ja vammaishuoltoon. Entäs sitten? En minä halua tehdä sitä päivätöikseni. Näin opintojen ohella se ohjauspuuha on mukavaa, kivvaa, kaikkea. Mutta tämä ei ollut minun maalini.
Ajattelin, että opiskelen tuon jälkeen lisää. Mutta mitä? Mihin tämä koulutus minua valmistaa? Musiikkiterapeutiksi? Ei musta ehkä ole siihen. Eli entäs jos ei olekaan? Hukkaan meni koko cacca.

Mä haluan matkustaa. Ei tuossa työssä sitä voi tehdä. Mä haluan opiskella kulttuureja ja kieliä, mutta en mä riitä siihenkään yliopistotasolla. Tää on mun joku sadas koulutus, tää on se mistä oikeesti ajattelin että olis mun juttuni. Ja sitten puolentoista vuoden jälkeen sanon, että HUPS, ei ollutkaan.
(Paitsi oikeasti en tietenkään sano. Kerron sen teille, ainoastaan teille. Äidilleni en ikinä uskaltaisi mainita. Ystäväpojalle ehkä, muttei muille. Mulle huokaillaan.)

Pakkohan mun on nyt käydä tuo pska loppuun. Kerrassaan mainio asenne. Mistä lie revin motivaation siihenkin suohon.
Jos vaikka pääsis välillä kulkemaan, irtaantumaan, mutta ei.

Miksei Ystäväpoika halua lähteä kans? Miksi se on tyytyväinen eloon, jossa polkee paikallaan? Miksi se on yksi niistä syistä, että rakastan sitä niin kovin?

Miksi mä aina kyllästyn kaikkeen? Kouluun, ihmisiin, asuntoihin, kaupunkeihin, harrastuksiin?
Miksi mä en pysty kontrolloimaan itseäni ja kiinnostuksen kohteitani haluamallani tavalla? Miksi mä en pysy hanskassa?

Miksi mua polttelee koko ajan? Kuinka mä voin ikinä ostaa asunnon? Allekirjoittaa työsopimuksen? Saada lapsia? Mä kyllästyn lapsiini silloin kun ne on kaksivuotiaita, jätän ne isällensä ja muutan ulkomaille. Musta tulee yksi niistä äideistä.

Joskus mun on hyvin vaikea kestää itseäni. Itseni kanssa.
Mun ehkä pitää liittää tänne yksi teksti, jonka kirjoitin tuossa jokunen aika sitten. Hetki.

keskiviikko, 19. joulukuu 2007

Ei katsomisen arvoista.


http://www.lentovertailu.fi

Riittääköhän sedille, jos se linkki on tässä?

maanantai, 10. joulukuu 2007

Urheilupornoa luvassa.

Kävin sit ostaas sen juomapullon. *pirsk, tissit, pirsk*