Minä aloitin nyt uuden elämän, siksi uusi päiväkirjakin.

Ehkäpä juttelen teille (vai itselleni?) hetken aikaa itsestäni, jotta joku tietäisi, kenen aivoituksia seurailee.

Olen tyttö. Parikymppinen ruma lapsi. Määrätietoinen ja ponneton. Rakkaudentäyteinen ja ahdistunut. Asun kaupungissa, mutten suurimmassa.

Ehkäpä jossain vaiheessa vielä lisäilen tänne sellaisen ärsyttävän kyselyn, tai jopa useampia minut tuntien, mutta tänään saatte tyytyä tähän.

Pelkään, että tietokoneeni sammuu taas. Tätä ei näköjään pystykään copipasteamaan, jotta voisin tallentaa tekstin. Kohta tämä kaikki häviää bittiavaruuteen...

Viikonloppuna päätimme lähteä avomiehen kanssa eri teille. Tai minä päätin, ja kaipa hänkin on ainakin jotenkin tyytyväinen tilanteeseen. Saapi ainakin muuttaa takaisin kotikaupunkiinsa, jonne on ikävöinyt jatkuvasti. Mutta nyt pelottaa. Mitä teen? Miten pärjään yksin?

Toisaalta on niin kovin huojentunut olo. Saan taas mennä ja viipottaa ympäriinsä. Saan hullaantua ja tanssia ja pussailla. Niinpä kai, ihan kuin niitä pusuja olisi aiemminkaan ollut lampaiden syötäväksi, mutta samapa tuo. Ajatushan se on tärkein. Se mahdollisuus. Tänään kävin postissa, ja rakastuin siihen tiskin takana olevaan asiakaspalvelijaan. Eikä tarvinnut enää kantaa huonoa omaatuntoa! Mahtava olotila.

Tämä on pakko tallentaa nyt, kohta menee virta. Jatkan pian, kenties jo tänään.

...Ja jatkan siis. Jotta pääsisin palaamaan teiniaikoihini näin virtuaalisesti, otan esiin ongelman, jonka voisi samoin tein heittää samaan koppaan muiden "mix kalle ei tykkää musta vaik mä tykkään siitä"- ja "kuka v*ttu meille hakis sidukkaa"-dilemmojen kanssa. Ikävää, että joudun kertomaan tämän kuitenkin 21-vuotiaana, koska se saa minut tuntemaan häpeää.

Minulla on ystävä, joka on poika. Todella ihana ja mukava poika, enkä ole hänestä ikinä
mitään sen enempää ajatellutkaan. Paitsi kerran vahingossa, koska näin unta ja ajatus jäi
sille tielleen, mutta se meni ohi silloin.

Mutta mutta mutta... Nyt jotenkin tuntuu, että ei se olisikaan ihan niin kauhea ajatus
joskus vaikka jotain puuhastella.
Mietin tuossa juuri mies-kriteeri-listaani, ja sehän oli aika pitkä.
Ainoastaan yhdessä kohtaa ystäväni feilasi, ja sekin oli ulkonäöllinen seikka.
Silti en voisi ikinä ajatella meitä parina. Ystävyysraja on ylitetty, ei sitä parane lähteä
muuttamaan.

Mutta olen havainnut omalta puoleltani seksuaalista kiinnostusta/vetovoimaa,
jonka vuoksi voisin lähteä vaikka mihin. Ja tehdä vaikka mitä.
Sen kummempia ajattelematta, ja herra paratkoon, ilman tulevaisuuden suunnitelmia.

Olen maailmankaikkeuden kamalin horo. Ja hulluin ikinä. Mutta tietenkään en näitä
ajatuksia lähtisi toteen laittamaan!

Ensinnäkin (kaikkein painavin syy), tämä on vain ajatusten harhailua, johtuu uudesta elämäntilanteesta ja menee ohi ihan kohta. Toisekseen, ei minua huolittaisi. Kolmanneksi, se vituttaisi kuitenkin seuraavana aamuna. Neljänneksi, jos se poika onnistuisi jotenkin bongaamaan itsensä näistä teksteistä, minulla olisi yksi ystävä vähemmän.

Pakko lakata ajattelemasta sitä alasti.

Uskon, että kuka tahansa, joka käyttäytyy tällä hetkellä miehen lailla seurassani, saa
minut tutisemaan. Hieman suojelevia otteita, matalaa ääntä ja hyvää huumoria.

Loppuaika suhteessani on ollut niin kuollutta, että olen onnistunut unohtamaan hullaantumisen
jalon taidon. Sitä tässä kai vain haetaan, jännitystä elämään. Niin paljon kuin edelleenkin
välitän ex-poikaystävästäni, en ole vähään aikaan muistanut enää omaa sukupuoltani.

Kuinka lapselta kuulostankaan poika-ongelmineni. Aika virkistävää, oikeastaan.

Ja ihan tiedoksi kaikille, minä ajattelen muutakin kuin miehiä. Mutta en tänään.