Koska en osaa sanoa näitä sanoja sinulle, kirjoitan ne tänne.

Minun on pakko mennä. Vaikka minulla ei koskaan ole kenenkään luona ollut yhtä hyvä kuin sinun, en pysty enää. Pelko siitä, että joudun lähtemään, vie voimani täysin. Tieto siitä, etten voi pysyä lähelläsi, ajaa minut pois jo nyt. Sen on oltava oma valintani, muuten en kestä. En tiedä missä vaiheessa kuvittelin kestäväni tämänkään, mutten voi muuta.

Kukaan ei saa minua nauramaan kuten sinä. Koskaan en ole tuntenut ihmistä yhtä omakseni kuin sinut. Kenenkään muun kanssa en tunne voivani puhua kaikesta, kenenkään halaus ei tunnu yhtä aidolta, kukaan muu ei saa minua keskustellessa hiljaiseksi. Kenenkään muun kanssa en tahtoisi rakentaa majaa, juoda konttauskännejä yksiössä tai ottaa selvää minne tie päättyy. En olisi uskonut, että kaltaisiasi ihmisiä on olemassa. Että joku voisi olla yhtä kierolla tavalla minä, mutta silti niin erilainen.

En oikein tunne itseäni. On omituista, että ajattelen näin. Joku viisas sanoi joskus minun olevan tunneköyhä: tällä ainakin todistan sen väitteen vääräksi. Jos voisinkin olla sitä hiukkasen enemmän, etten repisi itseäni kokonaan. En ymmärrä mikä minua vaivaa, enhän minä ole näin säälittävä. Tämä on ehkä kipein kuviteltavissa oleva paikka menettää se täysi kontrolli kaikesta, jonka olen tottunut pitämään käsissäni. Kukaanhan ei ikinä kiinnosta minua, minä en koskaan pysähdy, minä en jaksa ihmisiä. Toivottavasti palaan siihen ihanaan olotilaan tämän jälkeen, jatkan suhteissa ahdistumista ja menetän mielenkiintoni aina tutustuttuani toiseen tarpeeksi hyvin. Vain Jumala ja musta huumorintajunsa yksin tietää, miksi juuri sinun piti onnistua muuttamaan tämä ajattelumalli minussa. Pisti siinä hajalle useammankin asetelman, mutta minkäs teet.

Olet paras ystäväni. Et voi ymmärtää, kuinka paljon minuun koskee nyt.
Jos olisi olemassa mitään keinoa, jolla voisin välttää tämän kaiken, tekisin sen heti. Kuinka outoa onkaan se, että minulla on niin tajuttoman huono olla, enkä voi puhua siitä sinulle. Yleensä selviäisin ahdistuksistani sinun avullasi. Mitä teen nyt, kun syynä olet sinä?

Anna anteeksi. Tiedän, että tarvitset minua. Minäkin tarvitsen sinua, enkä tiedä, kuinka ajattelin tähän pystyväni. Mutta tiedän myös sen, että hajoan täysin ellen voi irroittaa sinusta hetkeksi.

Haluan kanssasi Korkeasaareen. Ja vaeltamaan. Ja alennusmyynteihin. Ja jätskille. Ja minigolfaamaan. Haluan New Yorkiin, Indonesiaan, Intiaan, Prahaan ja Venäjälle. Kuka helvetti nyt kuuntelee hulluja ideoitani ja tyrmää huonoimmat suorilta?
Muistatko, kun yritin etsiä sulle korviketta uudesta kotikaupungistani? Tajusin jossain vaiheessa, että se ei ole mahdollista. Kesti aikuisikään asti löytää yksi sun kaltainen urpo: en usko, että teitä on lisää.

Sun kuuluis olla mun. Mutta koska olet niin tyhmä, ettet voi sitä ymmärtää, olemme päätyneet tähän. Loppukaneettina siis vieritettäköön syyt sinun niskoillesi, koska minähän saan kuitenkin aina kaiken anteeksi olemalla minä. Ehkä tämänkin.

Rakastan sinua, toivottavasti tiedät sen.