Yösuretus.
Vanhat asiat käyvät painamaan, tuntuu kurjalta. Muistot. Tuntuu yksinäiseltä.

Voi kuinka yksinäiseltä tuntuukaan. Tuntuu, että kaikki muut käyvät jonkun viereen nukkumaan. En ymmärrä itseäni, en edes tahtoisi ketään viereeni. Paitsi piskin. Mutta se ei saa tulla sänkyyn, ei parane lipsua. Tuossa se tuhisee lattialla farkkujeni päällä. Ja ennen kuin joku älähtää: on sillä oma petikin.

Mutta minä kaipaan niin kovin jotain. Ehkä takaisin vanhaan. Siihen seesteiseen ja tylsään elämään, jolloin oli varmaa, ettei tarvitsisi olla yksin. Eli en oikeasti.

Minä tahdon taas olla oma itseni jonkun kanssa. Oon hukannut kokonaan sen, mitä olin. En jaksa enää tätä roolia, jonka olen itselleni ottanut. En pääse siitä eroonkaan. En jaksa enää aina hymyillä, olla tyhmänä, puhua. Haluan itkeä, keskustella, ottaa kiinni, olla heikko.

Ympärilläni on ihmisiä niin paljon. Ihania ihmisiä, kultaisia, tärkeitä. Ystävällisiä, hauskoja, aktiivisia.
Miksi kaikkien keskellä olen yksin?

Milloin tulee se, joka näkee lävitseni, se joka saa minut vaikenemaan, kuuntelemaan, kertomaan. Ystävä.