"Jotenkin nautin tästä tunteesta, kun tiedän iskun olevan tulossa, mutta vielä ei satu."

Näin kirjoitin kalenteriini istuessani kahvilla eilen.
Isku on nyt otettu, sattuu. Sattuu.
Itse asiassa huomaan, ettei minua vihlaise pettymys siitä, etten saanut mitä halusin, sillä tiesinhän sen.
Minua kirvelee nöyryytys, enkä tiedä milloin voin käyttäytyä normaalisti seurassaan.
Järki sanoo, että ystävyytemme on tarpeeksi vahva kestääkseen tämän. Kun aikaa kuluu, koko juttu unohtuu. Mutta nyt tuntuu kamalalta. Olen tottunut puhumaan kanssaan päivittäin. Miten avaan seuraavan kerran keskustelun? Jos en mainitse asiaa, se tuntuu välttelyltä. Jos puhun pojista, se tuntuu vakuuttelulta. Jos otan asian puheeksi, se tuntuu tyhmältä lässytykseltä.

Olen silti onnellinen, että sanoin. Nyt minun ei tarvitse koskaan tulevaisuudessakaan miettiä, että entäs jos.
Mutta silti. Tunnen oloni niin pieneksi, noloksi ja tyhmäksi. Tältäkö tuntuu saada pakit? Ei, se ei voi aina olla näin ikävää. Jos toinen osapuoli olisi kuka tahansa muu, minua ei edes haittaisi.

En saanut illalla unta, koska asia pyöri mielessäni. En saa ajateltua mitään muuta, en vaikka kuinka yritän.
Nukahdin lopulta, mutta heräsin parin tunnin jälkeen valvomaan taas. Meinaisi itkettää.

Voi, kun saisin kuitenkin koko jutun peruttua. Ahdistaa. Haluan ystäväni takaisin. Ja unta.