Mä en tiedä mihin suuntaan mun pitäis kulkea.
Opiskelen sosiaalialaa, suuntaudun erityiskasvatukseen ja vammaishuoltoon. Entäs sitten? En minä halua tehdä sitä päivätöikseni. Näin opintojen ohella se ohjauspuuha on mukavaa, kivvaa, kaikkea. Mutta tämä ei ollut minun maalini.
Ajattelin, että opiskelen tuon jälkeen lisää. Mutta mitä? Mihin tämä koulutus minua valmistaa? Musiikkiterapeutiksi? Ei musta ehkä ole siihen. Eli entäs jos ei olekaan? Hukkaan meni koko cacca.

Mä haluan matkustaa. Ei tuossa työssä sitä voi tehdä. Mä haluan opiskella kulttuureja ja kieliä, mutta en mä riitä siihenkään yliopistotasolla. Tää on mun joku sadas koulutus, tää on se mistä oikeesti ajattelin että olis mun juttuni. Ja sitten puolentoista vuoden jälkeen sanon, että HUPS, ei ollutkaan.
(Paitsi oikeasti en tietenkään sano. Kerron sen teille, ainoastaan teille. Äidilleni en ikinä uskaltaisi mainita. Ystäväpojalle ehkä, muttei muille. Mulle huokaillaan.)

Pakkohan mun on nyt käydä tuo pska loppuun. Kerrassaan mainio asenne. Mistä lie revin motivaation siihenkin suohon.
Jos vaikka pääsis välillä kulkemaan, irtaantumaan, mutta ei.

Miksei Ystäväpoika halua lähteä kans? Miksi se on tyytyväinen eloon, jossa polkee paikallaan? Miksi se on yksi niistä syistä, että rakastan sitä niin kovin?

Miksi mä aina kyllästyn kaikkeen? Kouluun, ihmisiin, asuntoihin, kaupunkeihin, harrastuksiin?
Miksi mä en pysty kontrolloimaan itseäni ja kiinnostuksen kohteitani haluamallani tavalla? Miksi mä en pysy hanskassa?

Miksi mua polttelee koko ajan? Kuinka mä voin ikinä ostaa asunnon? Allekirjoittaa työsopimuksen? Saada lapsia? Mä kyllästyn lapsiini silloin kun ne on kaksivuotiaita, jätän ne isällensä ja muutan ulkomaille. Musta tulee yksi niistä äideistä.

Joskus mun on hyvin vaikea kestää itseäni. Itseni kanssa.
Mun ehkä pitää liittää tänne yksi teksti, jonka kirjoitin tuossa jokunen aika sitten. Hetki.