Tänään taas toivoin, että olisi enemmän ystäviä tässä kaupungissa.

On kurjaa, kun tuntuu, että elämä on muualla. Haluaisin edes yhden ihmisen, jolle voi soittaa kun on tylsää, ja sillä olisi aina aikaa mulle. Saisin vain löntystellä sen kotiin ja hautautua sohvalle kattomaan telkkaria viltin kera.

Me naurettaisiin samoille asioille.

Ja jos harmittaisi, voitaisiin lähteä juomaan iltapäiväkännit. Tehtäisiin maailmasta parempi. Myöhemmin naurettaisiin, halailtaisiin, eikä enää harmittaisi ollenkaan. Ja juotaisiin kaakaota kanssa. Ja polteltaisiin tupakkia. Tai ainakin minä, se toinen saisi ottaa sen moralisoivan toverin roolin, jos sillä ei olisi yhtä paheellisia tapoja kuin mulla.

Ja mä voisin valittaa sille siitä, että en uskalla mennä ulos, kun mulla on ruma tukka tai lapaset puuttuu, eikä sitä ärsyttäisi ollenkaan. Tai jos sitä ärsyttäisi, se käskisi mun rehellisesti pitää turpani kiinni, eikä kihisisi mielessään.

Ja se filosofoisi mun kanssa vaikka kuinka, ja välillä olisi vaan idiootti. Se ymmärtäisi, että vaikka olenkin hieman pölijä, niin on sitä ajatusvirtaa olemassa kuitenkin. Me valitettaisiin ilkeistä ihmisistä ja ylistettäisiin niitä ihania.

Se tykkäisi lautapeleistä ja Frendeistä. Ja koirista. 

Eikä se välittäisi, kun mä kiukkuaisin jostain turhasta, vaan olisi hetken hiljaa, ja toteaisi sitten, että mä olen ääliö.

Mistä mä olen näitä aiemmin löytänyt? Ja miksi ne kaikki jäi niin kauas?

Löytäkää joku mut! Istun siellä kahvilassa, polttelen tupakkia, pelaan kännykällä
pasianssia ja leikin tulitikuilla.