Mitä helvettiä. Mua ei olisi voinut ehkä tehokkaammin lamauttaa, kuin lausumalla nuo sanat puhelimessa. Silloin kun olin mielessäni jo onnistunut täysin asennoitumaan siihen, että huomisen jälkeen sitä ei enää ole. Mulle, ei enää ollenkaan.

Totta ihmeessä se ajatus koski. Ihan älyttömästi. Viime viikolla se oli mun luona, ja se taisi olla se, kun sekin viimein ymmärsi ettei me oikeasti olla vain ystäviä. Se johti siihen, että molemmat rikkonaisina toteaa, että koska toiveemme eivät kohtaa, ei voida enää mitään. Tilanne ei parane, eikä sekään ole mua kohtaan neutri. Sen se osasi sentään myöntää, että tuntuu joltain, mitä kaveria kohtaan ei vaan tunneta.
Huomenna mein piti nähdä, jutella, hyvästellä. Sattuisi saatanasti, mutta helpottaisi ehkä joskus.

Ja nyt näin. Yhtäkkiä oli tajunnut, että haluaa olla minun kanssani. Sitä pyöritellyt nyt muutaman päivän, ja sitten kertoo minulle. Mä en osannut sanoa oikein mitään. Tää on se, mitä oon halunnut niin kovin. Ja nyt pelottaa.
Toinen puoli tajuaa sentään olla onnessaan, toinen tärisee ja panikoi. Ärsyttää olla minä, ottaa paniikkia siitä, että välittää. Mua pelottaa se, että jollakin on muhun niin iso valta.
Se, että se voi halutessaan saada mut pelkillä sanoilla ihan paloiksi.
Pelottaa, pelottaa, pelottaa.
Mun tekis mieli juosta, vaikka siinä on kaikki. Kaikki.
Ehkä juuri siksi.