Hienosti menee. Yritin hävitä sanomatta mitään. Ihmeen kauan menikin, ennen kuin kuulin siitä mitään. Viime yönä tulee viesti, jossa ihmetteli miksei ole kuullut tyttösestään hetkeen. Niinhän se sitten tietenkin meni, että kömpi baarista viereeni yöksi. Eli se niistä pyhistä lupauksista. No, mä katoan vielä. Kunhan saan jostain sanat ja rohkeutta sanoa ne vielä ääneen.

Mä lähden syksyllä. Kulkemaan, pakko päästä. Minne menisin? En tiedä, sinne minne pääsen halvalla. Menen ja kirjoitan. Kirjoitan kahviloissa, motellihuoneissa, junissa, puistoissa. En välitä siitä, että sanat eivät kuulosta kauniilta tai tärkeiltä. Se ei haittaa, minä en ole luomassa uutta ja ihmeellistä. Kirjoitan itseni paperille, ulos, pois, selvitän asioita. Yritän ehkä keksiä, kuinka tutustua itseeni uudelleen. Tai kenties ensimmäistä kertaa, en ole ihan varma.

Kuinka kovin kaipaankaan pois. Puhua tuntemattoman ystävällisen kanssa, olla puhumatta laisinkaan, mennä tietämättä mistään mitään, nukkua paikassa, josta ei tiedä miltä se näyttää auringonvalossa.
Mua ahdistaa työvuorolistat, joihin voisi yhtä hyvin kirjoittaa suurin punaisin kirjaimin: ET OLE MENOSSA MIHINKÄÄN! (Ja miten niin minun olisi jo aika aikuistua ja ottaa vastuu elämästäni?)

Kunpa saisin kulkea sen kanssa, jonka kanssa olisi kiva. Mutta kaipa minäkin olen joskus ihan hyvää seuraa, nautin siis itsestäni.