Tulin takaisin. Nettiä ei ole ollut. Sotkua kaikki.
En edes yritä lähteä apdeittaamaan kunnolla, liikaa elämässäin. Tai vaihtoehtoisesti ei yhtään mitään, enkä halua tunnustaa sitä julkisesti.

Olen päätynyt asumaan kommuuniin (tykkään tuosta sanasta, vaikken sen oikeaa määritelmää tiedäkään). Elämä on niin kovin erilaista kuin vielä joskus. Milloin olen viimeksi viettänyt elämässäni vaihetta, että käyn enemmän ulkona kuin vietän koti-iltoja? Herra ties.
On omituista könytä polvet ruvella kotiin aamuneljältä ja huomata, että sängyn toinen puoli on tyhjä.
On omituista käydä koiran kanssa lenkillä ja huomata mp3-soittimen välttämättömyys.
On järkyttävää huomata lentävänsä ihanasta vapauden tuottamasta onnenhuumasta siihen, että nyyhkyttää suihkun lattialla ja yrittää kasata itseään hokemalla mantranomaisesti: "Sinä pärjäät sinä pystyt sinä olet hyvä sinä selviät".

Tähän mennessä olen selvinnyt aika hyvin kuitenski.