Olen ollut laiska. Mitä syvimmät pahoitteluni.

Matkattomuuspahoinvointi. Aina kaikki kaatuu rahaan. Mä haluan poispoispois!
Intia olisi nyt ainut realistinen, onkohan siinä mitään järkeä. Yksin?
Karibialle pääsisi ehkä myös, mutta lennot olisivat jo melkein 700 euroa. Eli siis sairaan halvat, mutta tiedättehän. Sekin on paljon, jos rahaa ei vaan ole.
Nyt kurjana jo suunnittelen, että menen viettämään ahkeran todellisuuspaon Amsterdamin laitamille nyt ja yritän päästä kevättalvella Guatemalaan Atitlan-järven rannalle intiaanihipiksi. Viljelemään peuroja ja laulamaan espanjankielisiä vapaustaistelulauluja.

Mulla on sellaisia ihanan romanttisia kuvia itsestäni kulkemassa surumielisen haikeana rinkka selässä jossain barokkiaikaisella sillalla. Tai hiostavalla basaarilla. Tai makaamassa suojaisalla rannalla pienen muistikirjaseni kanssa, jonka sivuille vuodatan säkenöivää, vaivatta soljuvaa angstihapatusta.
Kaikki nämä kauniit haaveet uhkaavat muuttua muutamaksi yrtinhuuruiseksi volinaillaksi hikisessä damilaisessa reppubaarissa. Ahm, morjens.

Tahdon tosin painottaa, että ainahan minä olen Hollantiin halunnut matkata. Se vaan ei ole suunnitelmistani niitä kunnianhimoisimpia, ja tällä kertaa olisin halunnut kurottaa korkealle. Tämä angstimäärä jota nyt kannan sisälläni vaatii suuria, äärimmäisiä tekoja. Se vaatii Guatemalan.