Toissa päivänä sanoin, ettei jutella hetkeen. Sanoin, etten tahdo sen olevan mun mielessäni jatkuvasti. Haluan aikaa toipua ja hoitaa haavojani. Ei helvetti, kun vihloo vihloo vihloo.

Mutta tämähän menee ohi. Ei minusta tunnu enää vuoden päästä tältä, ei mitenkään, mutta haluaisin niin kovasti tietää, että kauanko siinä kestää. Milloin voin vilpittömästi toivoa niille pelkkää hyvää?
Sanoa, että hienoa kun rupesit isäpuoleksi, vaikka olet itsekin vielä ihan lapsi.

Äh, minä oon ihan naurettava. Olen katkera, epäreilu, säälittävä ja epäjohdonmukainen. Haluaisin olla tukena, kannustaa, toivottaa onnea ja tuntea puolestaan iloa. En osaa.

Pelkään, että se unohtaa minut. Tuntuu, että kaikki parhaat hetket, kauneimmat muistot ovat rumempia nyt.

Miten se voi jo nyt olla jonkun toisen kanssa? <---- Naurettavuuden multihuipentuma, erosimme käytännössä jo melkein puoli vuotta sitten, virallisesti pari kuukautta sitten.
Mutta silti. Toivoisin vain, että oltaisiin sellaisia ystäviä, jotka ei seurustelisi muiden kanssa. Vähän voisi pussailla ja ehkä jotain muuta, muttei mitään vakavampaa. Henkinen yhteys olisi vain meidän.
Ja sitten joskus kun minä oon todennut, että osaan elää ilman poikaystävääkin ja olla itsenäinen nainen, niin minä voisin tavata jonkun ihanan, ja sitten kun oon asettunut, niin silläkin olisi lupa.

Ollaan puhuttu puhelimessa joka päivä. Yleensä useampaankin kertaan. Kerrottu kaikki mitä on tapahtunut, mitä kuuluu, miltä tuntuu ja entäs sitten. Sille minä olen soittanut, jos on ollut surku olo.
Nyt kun surkuni johtuu siitä, en enää voikaan soittaa. Kenelle sitten soitan?

Mulla on niin ikävä ystävääni. Kaksi päivää mennyt, tuntuu paljon pidemmältä. En ole tottunut tällaiseen, se on ollut mun elämässä joka päivä jo kohta kaksi vuotta. Täytyy päästä irti. Miten onnistun siinä?