Eipä näin saisi olla, mutta jossain se tuntuu kurjalta.  Vaikka sen uusi on todella mukava ja kaikkea, se ei ole mun äitini. Ehkä kaikki on tapahtunut liian nopeasti, vaikka oikeasti ei edes ole. Ja minähän olen jo aikuinen, ei minun pitäisi näitä näin kovasti kipuilla. Kipuilen silti.

Isä aina heitti vitsiä, että meneepä hankkimaan meille uuden äidin, sellaisen nuoren missin. Ja kaikki naurettiin. Ei naurata enää. Milloin niiden onni taittui, milloin meistä tuli avioerolapsia, jota ei ikinä pitänyt tapahtua?

Sen ajattelu, että kohta isä seisoo alttarilla jonkun naisen kanssa joka ei ole osa meidän omaa perhettämme, on kovin outo.
Minun lapsuuteni on mennyt eropapereiden myötä, kaikki se, johon joskus uskoin.
Minun lapsillani ei olekaan sitä mummolaa, jonka aina mielessäni näin. Äiti ja isä eivät rakennakaan hirsimökkiään rantakallioiden kupeeseen ja kutsu meitä siskoksia sinne kesää viettämään.

Keksisisko sanoi, että jos isän pitäisi valita lastensa ja tulevan vaimonsa välillä, se hetkeäkään epäröimättä ottaisi naisensa. Minä olin muka eri mieltä, mutta näinhän se on. Jostain syystä se tuntuu ilkeältä. Kahdessa vuodessa meidän ylitsemme kiivettiin, jäätiin jalkoihin. Olenpas katkera teini, vaikken teini enää olekaan. Mutta näitä ajatuksia en sanokaan ääneen, vaan kirjoitan tänne.

Olen onnellinen isän puolesta, toki. Tämä kaikki vain pyyhkii viimeisetkin rippeet entisestä elämästäni, enkä olisi ollut vielä valmis niistä luopumaan.

Minulla on koti-ikävä.