Näin viime yönä unta E:stä. E niinkuin Eksä, eikös ei.
Unessa se tanssi mein lähikoulun edessä olevalla autotiellä, keskellä yötä pelkissä kalsareissa. Se veti Skunk Anansien Twistediä, laulaen ja hyppien villisti, modernia tanssia, balettia, diskoakin. Mä istuin jalkakäytävällä ja lauloin mukana, meitä säesti koiranpentukuoro ja mun naapurintyttö oli koulurakennuksen alla komppaamassa. Saatan olla tämän perusteella aavistuksen verran huolissani alitajunnastani.

Me mentiin sitten Ystäväpojan kanssa treffeille lauantaina. Jäätiin junasta pois satunnaisella tuntemattomalla asemalla, mukana meillä oli valkkaria, kynttilä ja hiekkalapio. Kyllä. Hiekkalapio.
Etsimme lähimmän hiekkalaatikon, joka löytyikin sitten jonkun koulun pihasta, puiden katveesta.
Siinäpä siis sytytimme satanisti-kynttilän, joimme viiniä pullon suusta ja rakensimme hiekkalinnaa, joka kai loppujen lopuksi muistutti enemmän avaruussukkulaa tai sarjakuvahahmon tissiä.
Tilasimme pitsaa kentälle, juttelimme ja rakentelimme. Oltiin todistajina koirien tappeluvälikohtaukselle, ja yhteystiedot poliisille. Valkoisen roskan romantiikkaa, puri ainakin minuun.

Joskus otin Muumi-kirjasta ajatuksen lähteä seuraamaan tietä, katsoakseni minne se päättyy. Kerroin sen silloin Ystäväpojalle ja käskin sen mun mukaan. Me ei koskaan sitä vielä keritty tehdä, mutta ajatus jäi elämään, vaikkakin se piti sitä vaihteeksi taas yhtenä mun hulluista ideoistani.
"Mä voin luvata sulle niin säälittävän vähän, että hävettää. Mutta mä olen valmis nyt lähtemään sun kanssa katsomaan, minne se tie päättyy. ...Jos sä vielä haluat.", luki lapussa jonka se antoi mulle hiekkiksellä. Se oli kirjoittanut niin blogiinsa, ja halusi mun lukevan ne sanat.
"Mä en halua, että sä lupaat mulle paljon. Älä oikeastaan lupaa mulle mitään, koska mäkään en voi.", vastasin siihen. "Muista millainen mä olen, mä hermostun ja pelästyn."
"Mulla ei ole mihinkään kiire.", se sanoi. Pystyin taas hengittämään vapaammin.

Sieltä jälleen junaan, ja seuraava satunnainen asema. Lähiöbaariin, joka oli aivan järkyttävä mörskä, ja olimme lähinnä ainoat normaalinnäköiset asiakkaat kaikkien tuulipuku-verkkopaita-spurgujen keskellä.
Yhdet siinä, ja sen jälkeen N:lle yöksi, koska sinne meni kätevästi juna, ja minun piti sinne mennä alunperinkin... Yksin siis, mutta silti.
Nukuttiin ärsyttävällä ilmapatjalla, joka oli liian tyhjä, liian kapea ja yksinkertaisen kamala. Silti siinä oli hyvä olla. Värisin kun se kosketti mua, otin sähköiskuja kun se suuteli mun kaulaa.

Aamulla kun mulla oli tilaisuus taas ajatella yksin suihkussa ollessani, menin taas paniikkiin. Mitämeollaanmentytekemäänahdistaapelottaaahdistaapelottaa. Istuin suihkun lattialla ja suunnittelin, kuinka päästä karkuun. Sain psyykattua itseni ymmärtämällä sen, että mein ystävyyssuhde on virallisesti pilattu. Paluuta entiseen ei ollut, ja nyt mulla oli tasan kaksi vaihtoehtoa: heittää kaikki pois suorilta, tai katsoa josko voisin saada tästä enemmän. Hetki hetkeltä, päivä kerrallaan.

Illalla käytiin elokuvissa mun kummityttöni kanssa. Jossain vaiheessa kun pojan käsi oli mun polvella ja se silitteli mua, tuli sellainen olo, että mulla on niin kaikki. Vaikka ei ole varmuutta yhtään mistään, vaikka kaikki on outoa ja pelottavaa ja häilyvää, musta tuntuu niin hyvältä kun se on lähellä.
Ihan vaan siinä.