Mulla on ongelma. Se on ollut kohta jo puoli vuotta ja huomaan, että alan vältellä ystäviäni sen vuoksi. Niitä kärkkäimpiä, vittumaisimpia. Sanon itselleni etten halua leikkiä niiden kanssa, koska ne syövät vaan huumeita ja könyävät pitkin kylänraittia, mutta eihän se pidä paikkaansa. Mä en vaan halua, että ne kysyvät multa, joko homma on hoidossa. Ja mä joutuisin vastaamaan, että ei vieläkään. Ja ne puhuisivat selkäni takana. Vähän päin naamaakin.

Tää kaupunki on ihan tyhmä. Täällä on vaan niitä vittumaisia kavereita. Ehkä lisäksi muutama sellainen, joita en tunne tarpeeksi hyvin voidakseni ottaa seurassaan täysin lunkisti. Siitä johtuen hengaan itsekseni ja katon Sinpsoneita kunnes räjähdän. Ja sitten vähän lisää. Vielä viikko, sitten pääsen taas omieni pariin. Ja aina kun meen sinne, mua kuluttaa olla taas reissussa.

Tänään kävin kuvaamassa sorsia. Oli kaunis päivä ja sorsia monta. Heitin niille leipää. Kaupunki saisi kyllä lopettaa koko parven, kovin luonnotontahan tuo on. Ihmiset eivät koskaan opi olemaan ruokkimatta niitä kesäisin, ja sitten raukat värjöttelevät täällä talvipakkasilla. Kaupunki ajattelee auttaa sorsia lopettamalla talviruokinnan, jippei. Sehän onkin inhimillinen tapa ratkaista sorsaongelma: nälkäkuolema ja jäätyminen. Ja arvatkaa vaan, ruokkivatko ne samat kesäiset hupileipäilijät niitä talvisin.

Mun ystävät ovat kaukana. Ne sellaiset siis, joiden seurassa nyt voisin olla huoletta. Ehkä suurentelin hiukan tuota ongelmaa ja sen seurauksia ensimmäisessä kappaleessa: ihan oikeastikaan en meinaisi nyt jaksaa ketään. Kaikki vaativat liikaa. Mä en jaksa panostaa nyt ollenkaan, ja täydellinen panostamattomuus onnistuu ainoastaan tosi omien ihmisten kanssa. Niitä on kolme. Ystäväpoika, Analysaattori ja N. (N näköjään jäi sitten pelkäksi kirjaimeksi, vaikka joskus piti sillekin nimi keksiä..) Kaikki ne ovat siellä typerässä kotikaupungissa. Tai sen liepeillä.

Ystäväpojan kanssa laitettiin tuossa yksi päivä kahvilassa listaa, jossa oli kaupunkiemme plussia ja miinuksia. Musta tuntuu, että oon voitolla. Mutta jos järkiratkaisua ei löydy, on se varmaan heitettävä kivi, paperi, sakset. Kumpi muuttaa ja minne, kun etäältä tykkääminen on vaan niin persiistä.
Kaikesta huolimatta tää on kuitenkin ihan tosi mun kaupunki, mä vaan tarttisin tänne pari ihmistä lisää. Mun kotini on niin ihana, että voisin pikkasen hyperventiloida kun aattelen sitä tarpeeksi intensiivisesti. Ja tuo joki mun takapihalla. Mun koulu on jo tuttu, en halua tutustua uuteen, vaikka joku toinen voisikin olla parempi. Mun kantis, kaupat, kävelykatu ja kirkkopuisto. Lenkkireitit, lammasaitaus, sillan kuve ja nakkari. Tää kaupunki saa mut nostaan leukaani ylös ja vetämään syvemmin henkeä. Mun. Mä kerron sitten teille, kuinka kävi. Ja kaikki tämäkin tietenkin riippuu siitä, saadanko me se ongelma ratkaistua... Onko mitään mieltä edes asuinpaikoista puhua.

Mä rakastan sitä.