Hengailtuani epämääräisissä olotiloissa enemmän puoli vuotta ja vähemmän jopa pari, voin salaa teille tunnustaa olevani aivan käsittämättömän pyörällä päästäni, tahdon-vain-tehdä-lumienkeleitä -oloissani ja kutkuttavan ihanan _ _ _ _ _ _ _ _ _ _.
Tietenkään en tätä ääneen sanoisi, en kenellekään, en monina hetkinä edes itselleni. Minä en vain ole sellainen, minulle ei käy näin. Mutta voi, kylläpäs kävikin.

...Tässä välissä pyyhin sen sanan pois, koska en vain vielä pystynyt siihen. Himppusen rupesi ahdistamaan. Taidan olla kovin huono tässä. Mutta odottakaa, vielä tulee se päivä, että kerron sen teille ihan suoraan.

Mä hajoan niihin hetkiin, joina musta tuntuu vaan niin hyvältä, että haluaisin jäädä siihen. Ihan sama, ajanko silloin autolla moottoritietä keskellä yötä, istunko kylmissäni hylätyn lipaston päällä koriskentällä vaiko unitokkuraisena kuudelta aamulla suunnittelen avaavani silmäni vasta ihan kohta. Ei väliä, siihen hetkeen tahdon jäädä, kun vatsanpohjassani vihlaisee lähes kipeästi mutta silti niin ihanasti, etten välitä muusta.

Ja se, kun se tulee mun viereen ja suutelee mun niskaa. Tai ottaa käteni kokonaan omaansa ja suutelee sitä kevyesti. Tai kun se ylipäätänsä suutelee. Oi, mä värisen ja tärisen ja haluan hukkua siihen. Se maistuu parhaalta ikinä, sen kädet tuntuu pelottavan vahvoilta mun vyötäisillä ja mun selkäni taipuu taaksepäin kuin itsestään.

Ja kun se puhuu. Se puhuu sanoilla, jotka mä ymmärrän, ilmeillä jotka mä tunnen. Sen ajatukset voi kulkea eri ratoja kuin mun, mutta mä seuraan niitä, ne näyttää hyvältä, mä haluan kuulla lisää, mä haluan haastaa, myötäillä, pohtia ja pidemmälle!

Ja miltä se näyttää. Joka ikinen hetki siltä, että mä en koskaan pystyisi sanomaan sille ei. Missä tahansa, milloin tahansa, sukujuhlien kahvipöydässä, mä tuskin välittäisin. Kun se illalla riisuu sen päivävaatteet pois, mä voisin painaa still-nappulaa ja jäädä vain katsomaan. Se on ehkä seksikkäin mies ikinä, juuri niin karu, että minä tykkään, mutta silti niin käsittämättömän kaunis.

Todellakin kaunis, vaikka se ei ikinä ymmärtäisi tuota oikealla tavalla. Sen kauneus ei ole tyttökauneutta eikä kukkakauneutta, vaan jotain sen omaa. Se tuntuu, vaikka laittaisi silmät kiinni ja liu'uttaisi sormia pitkin sen kasvoja ja vartaloa - minä kokeilin kyllä. Sormenpää sivellen sen huulia tuntee sen saman minkä silmä näkee, ja se saa mut väreille.

Se on ärsyttävä, ääliö, ehdoton ja usein väärässä, mutta tuskin muuttaisin siinä mitään. Ja jos se muuttuisi, mä haluaisin muuttua mukana. Se ei voisi mennä väärään suuntaan niin kauan kuin on itsensä.
Se on tasainen, mutta silti täynnä värejä ja vivahteita, itsessään jo niin mielenkiintoinen, että en ymmärrä, miten siihen voisi ikinä kyllästyä.

Älkää koskaan kertoko kellekään tästä tekstistä. Huomenna en enää kirjottaisi näitä sanoja, tällainen ei sovi minulle. Angstissa mennään äärimmäisyyksiin, mutta leijuminen ei ole suotavaa.
Mutta tunnustettakoon nyt, että vaikka huomenna kiellän kaiken, juuri näin minä silti ajattelen.

Leijun salaa, ainakin vähän.