"Mä toivoisin, että mun olisi helpompi kontrolloida mun ajatuksia. Että pystyisin irrottautumaan, ajattelemaan jotain muuta. Mä toivon, että olisin voinut valita joskus paremmin, jos oisin silloin voinut saada sut.

...Ei, en toivo. Se olisi mennyt pieleen kuitenkin, kuten sanoit. Mä toivoisin, että osaisit katsoa mua just nyt toisin. Mä tahtoisin sut nyt.

En ehkä pysty kenellekään mitenkään selittämään, kuinka paljon tämä kaikki kirvelee. Miltä tuntuu maata toisen sylissä, katsoa käsiä jotka pitävät musta kiinni ja itkeä. Sen takia mä itkin, tajuatko. En sen leffan enkä siiderinkään. Itkin sitä hirveää pelkoa siitä, että kohta oot jonkun muun, enkä mä saa enää koskaan olla niin.

Kun sä oot niin lähellä, että voisin värähtämällä yltää suutelemaan sua, tiedän että mun pitäis osata työntää sut pois ja lakata kiduttamasta itseäni. Mutta sen sijaan tyydyn vaan miettimään kuinka paljon toivonkaan, että avaisit silmäsi ja näkisit mut.

Mulla on niin paljon menetettävää."

Näin mä kirjotin tänä aamuna partsilla istuessani kuitin taakse. Se nukkui humalaansa ja univelkojaan pois sisällä, sängyssä, josta mä olin taas herännyt siihen kamalaan tunteeseen, ettei mikään ole kuten mä tahtoisin.
Aamulla mun ensimmäinen havainto oli se, että se nukkui ihan mussa kiinni, oli pyörinyt sängyssä mun puolelle. Oli taas niitä hetkiä joina mä toivoisin, ettei se heräis, enkä mä selviäsi horroksestani ja tajuaisi, että oikeasti maailma onkin astetta ikävämpi. Laitoin käden sen vatsalle ja jatkoin unia.

Mä en vaan ymmärrä. En käsitä. Mä voisin vannoa teille kaikille, että se ei käyttäydy samoin muiden ystäviensä kanssa. Se miten se puhuu ja koskettaa. Kun me katsotaan sylikkäin elokuvia, kun se pitää musta kiinni, kun me kävellään käsikkäin.
Eilen se lukitsi mut syliinsä ja päällensä ja joka puolelle, eikä päästänyt irti, jotten olisi päässyt käsiksi tietokoneen näppäimistöön. Mä purin ja imin sitä, se tarjosi kaulansa näykittäväksi. Se hengitti mun kaulalle, oltiin niin liki, niin sylikkäin, ettei mein väliin olisi mahtunut mitään. Pyörittiin, tapeltiin, huohotettiin toistemme kasvoille, mä imin, se pussas mun niskaa. Se toi otsansa kiinni mun otsaan, monesti. Se oli niin lähellä, etten mä ikinä ole ollut ketään niin lähellä ilman että se on johtanut suudelmaan. Voi että kun olisikin. Kaikki oli sitten kuitenkin niin viatonta, vaikka tiedän, ettei ollutkaan. Uskotelkoon itselleen mitä haluaa.

Seuraavana hetkenä se puhuu tytöistä, jotka se haluaa viedä treffeille ja saada vaimokseen. Ja ai saatana, kuinka minuun koskee. Eikö se oikeasti näe? Minä pidätän kyyneliä ja yritän nyökkäillä. Kiukustun asioista, en kestä.

Miten mä ikinä voin irrottautua siitä? Se on yksi parhaista ystävistäni. Tajuatteko? Jatkuvasti mun tekisi mieli soittaa sille ja valittaa kurjaa oloani, mutta hah hah, milläs sen tekisin. Mun pitää pysyä hiljaa ja nieleskellä. Tunnen olevani niin älyttömän yksin.

Mä tapasin silloin joskus E:n ja sen suunnilleen yhtä aikaa. Eilen se halusi tunnustaa mulle, että silloin kun joskus sille kerroin tapailevani E:tä, sitä kirpaisi. Se olisi halunnut mut. Voi luoja, nää taas ei auta mua ollenkaan. Jotenkin kurjan surullista, että mä tajuan vuosia myöhemmin, että se on kaikki mitä mä haluan.

Oikeesti, kaikkea. Se on seksikäs, älykäs, hauska, sympaattinen, tarpeeksi rauhallinen pitääksen mut aisoissani, tarpeeksi hullu lähteäkseen parhaisiin tempauksiin mukaan, me puhutaan samaa kieltä, se puhuu tunteistaan humalassa, se tietää mistä mä pidän, se tuntee mut niin hyvin, se tykkää koirista ja mikä tärkeintä: Mä haluan hajota palasiksi kun oon sen lähellä. Näin ei käy mulle koskaan.

Ainoa vaan, että mä oikeasti pelkään, että hajoan palasiksi niin kauan kun oon sen lähellä. Mä en tiedä, voinko enää olla.