Yösyömmellä palaan taas pariinne.

Väsyttää hirveästi ja huomenna on aikainen herätys, mutta liikaa stressiä pyörii varpaissa asti.

Euforia on kauas kaikonnut, ei ole enää hyvä olla. Jäljellä on vain pelko, pessimismi ja omien rajotteiden tiedostaminen. Lohduttomaltahan tämä tuntuu. Pelottaa jäädä yksin. Miten selviän, miten?

En ole koskaan ollut hyvä olemaan yksin. Aina on vähintään ajatellut, kuinka tämänkin hetken voi sitten jakaa sanoin jonkun kanssa, kun on taas joku, jolle puhua. En ole osannut olla vain hiljaa ja miettiä, että tämä hetki on yksin minulle, minua varten. Ja kohta niitä hetkiä on enemmän kuin mitään muuta. Muuta ei edes ole.

Onnekseni voin ainakin ilmoittaa sen, että olen tullut ystäväni suhteen järkiini. Kuten arvasinkin, parissa päivässä fiilis meni ohi, ja nyt lähinnä naurattaa. "Tuonko kanssa sinä olisit halunnut peuhata, ei ole tosi!" Noinhan sitä kuuluukin ystävistään ajatella, kuin toisella ei olisi sukupuolta laisinkaan. Mitä ihmettä oikein meinasin? Mutta enhän ollutkaan ihastunut, rakastunut tai korviani myöten pihkaantunut.

Kosketusta siinä lähinnä kaipaa, lähelle toista ihmistä. Pehmeää ihoa, jota voi varovasti hipaista, ja kohta hiukan kovemmin.

Mutta kun kaikki hassuttelu, villiintymis-olo ja vipinä ovat tiessään, on jäljellä vain pelko. En minä pysty tähän yksin, miksi jätin taakseni tutun ja turvallisen? Olisin voinut elää (ehkä hieman ankeassa) parisuhteessa ilman huolta huomisesta. Ehkä en saanut sitä kaikkea, mitä halusin, mutta ainakin tiesin, etten ole yksin.

Ja vaikka tuo yksi tuossa vieressä vielä nukkuukin, niin tuntuu siltä, että olen niin helvetin yksin jo nyt.