Ja huomenna tää sitten muuttaisi. Väänsin tappotahdilla uuden pikkuruisen vuokrayksiöni seinät näteiksi maaleilla tuossa viimeksi opiskelukaupungissa käydessäni. Kuume painoi päälle ja silmä lupsi, mutta valmista tuli. Ainakin riittävän. Kyllä nyt kelpaa viedä tavaraa niin maan pirhanasti sisään, ettei kukaan ainakaan kolmeen kuukauteen kiinnitä kaiken sen kaaoksen keskellä hetkeksikään huomiotaan nätteihin seiniin.
Piti lähteä auto pakattuna jo tänään, mutta en jaksanutkaan laittaa valmiiksi. Illansuussa tajusin, että mullapas on huomenaamulla terapia, jossa ehkä pitäisi olla. Eli en ole. Turpaan tulee, otetaan siis.

Ystäväpoika tekstasi mulle torstaina ja pilasi katkon täysin. Se teki mut onnelliseksi. Nähtiin illalla, koska totesin että mun on ehkä kuitenkin pakko puhua sen kanssa ollakseni edes hiukkasen reilu sitä ja kenties myös itseäni kohtaan.
Huitasin pullon viiniä, juttelin jopa, itkin, ahdistuin, sekin tais itkeä, jutteli, kertoi.

"Ei mulla edes seurustelusuhteissa ole tullut näin ikävä näin äkkiä, mä en tajua", se sanoi. Niin vitun dille, se johtuu siitä että mä olen niin ihana, ja voisit mun puolestani tajuta sen.

"Mä oikeasti syytän E:tä tästä. Olisin aika saletisti yrittänyt pokata sut, jollet olisi löytänyt sitä heti siihen alkuun. Ja nyt kun se tie on vuosia ollut suljettu, niin se vaan on niin tosi sulki", se sanoi.
Ihan sama ketä sä syytät ja miksi, mua ei kiinnosta. Se ei helpota mun oloani hetkeäkään eikä tee meitä yhtään paremmaksi. Sä et riitä, ymmärrätkö. En usko että tuut koskaan riittämään. Mä haluan sut kokonaan, enkä voi tyytyä johonkin joka tuntuu aina ihan väärältä ja vähältä, vaikka onkin niin hyvä ja tärkeä. Mä haluan kaiken, koska sellainen mä olen. Mun pitäis saada kaikki. Pitäis.

"Mä silti haluan ajatella, että sana on kun eikä jos", se sanoi. Ajattele vain. Mä en tiedä mitä ajatella.
Tää on oikeasti naurettavaa, että mä käytän aikaani tällaisten asioiden pohtimiseen, koska yleensä antaisin ajan näyttää stressaamatta sen enempää. Mutta ehkä se johtuu siitä, että koskaan epätietoisuus ei ole ollut näin vitun perseestä, ja se saa mut hämmentymään kokonaisvaltaisesti. Mikään vaihtoehto ei ole hyvä, enkä näin ollen pysty edes tekemään itsekästä ratkaisua, koska mikään ei tuota mielihyvää.

Jos jään ja olen, saan kiksini siitä että juon ääliökännejä, syön pitsaa, katson leffoja, pääsen kainaloon kun itkettää, se on varma ja hyvä kiukkukohde kun ottaa päähän, meen kävelyille, nauran silmiin kyyneleet sen ja mein idiotismille, vemmellän ehkä maailman palikoimman tyypin kanssa ja mulla on hyvä olo.
Jos jään ja olen, joudun joka ikinen hetki toteamaan kuinka paska ystävä ja ihminen ylipäätänsä olenkaan, kun en edes osaa toivoa sen löytävän itselleen tyttöä, sillä tiedän kuinka paljon se potkisi palleaan. En tahdo väistyä.

Jos lähden pois, saan kiksini siitä että aikanaan mun ei tarvitse pelätä, ei teeskennellä, ei yrittää, ei ohjelmoitua, ei angstata (haha, siis tarpeetonta enempää). Ei ruoskia itseäni, ei vittuuntua siitä kuinka säälittävä turhanitkijä musta on tullut, ei tuntea huonoa omatuntoa siitä etten vain osaa olla.

Jos lähden pois, mä menetän sen.


Vi***uuuu, mitä mä teen. Nyt sitten ollaankin taas yllättäen leikitty viikonloppu yhdessä, on ollut mukavaa. Oikeasti taas niin kovin mukavaa, että mietin useaan kertaan, että oli mulla syytäkin olla hysteerinen sen vajaat pari viikkoa kun pelkäsin etten näe sitä enää ikinä. Ja hihhei, nyt lähti taas sama paska päälle.

Sen piti lähteä mukaan mua muuttamaan. Eipä sitten voinutkaan, koska tätinsä oli päättänyt ruveta raijamaan jotain saatanan joulukuusia ympäri pitäjiä näin elokuun kunniaksi juuri nimenomaisena maanantaina. Älkää kysykö.
Kai mulle olisi ollut jotenkin tärkeää ostaa itselleni se pari päivää lisäaikaa yrittää unohtaa kaikki tämä, pitää kivaa ja kenties yrittää saada jotain selvyyttä omaan päähän. Mä voisin mielihyvin käydä tunkemassa ne kuuset ihan kenen tahansa persiiseen ja pistellä sinne sen sohvan myös, jonka nyt ilmeisesti heitän riuskasti tyttöharteilleni ja hoidan muuton ihan 6-0.

Kylläpä rupeaa pyörimään aivan tajari vitutusmylly. Ei sillä että kielenkäyttöni olisi ollut järin pumpulinomaista aiemminkaan, mutta tästä eteenpäin kehotan teitä ignooraamaan tyynesti kaiken, koska punainen lanka taidettiin juuri tunkea silliämpäriin.

Mua vituttaa aivan älyttömästi se, että se ei tajua tai mä en tajua tai kukaan ei tajua ja ihan sama, mutta lopputuloksella mennään päin helvettiä kaiken suhteen rytisten kuin Berliinin muurit läskin loikkarin alla.
Aloin kiukutella Analysaattorillekin, kun erehtyi sanomaan, että on järjetöntä että me ei muka seurustella kun oltaisiin niin sopivat toisillemme ja olis oikeastikin jotain mahdollisuuksia elää elämä onnellisena loppuun asti. Mun pitäisi kuulemma vain saada se murtamaan se joku lukko sen päässä, että voisi nähdä mut muutoin kuin ystävänä. Mutta sekään ei vain tajua. "No milläs helvetillä sen aattelit tehdä? Kun niin ei vain tapahdu! Mulla ei siihen ole keinoja, ja jos se ei ite halua omia lukkojaan murtaa, niin minä en asiaa voi auttaa &#?"#¤£$!!" 
Raukka yritti vielä piipittää, että mun pitäisi saada se ottamaan jotain euforiahuumetta, jolloin kaikki ratkeaisi ja rajat kaatuisivat. Ahahaa, eipä tiennyt mies kuinka metsään meni.

Sen lisäksi mua vituttaa se, että mä tuun varmaan aina miettimään, että olisiko oikeasti joskus jossain vaiheessa mein historiaa ollut joku hetki tai keino, jolla jonkun lukon olisi saanut murrettua, tai sulkin auki.
Ja tässä mua vituttaa suunnattomasti etenkin se että ylipäätänsä mietin tällaisia, ja haluan niin kovasti päästä Kämppiksen luo ja tulla äkkiä järkiini. Tai sitten päädytään taas istumaan lattialle viinipullojen kanssa ja manaamaan: kaksi mukakovista iivöl bitchiä, jotka eivät ikinä ikinä halua yhtikäs ketään. Niin vitun huisaa.

Ellen mä olisi niin älyttömän väsynyt, ottaisin juuri nyt kirveen käteeni ja menisin pistelemään vaikka yhden pihamännyn palasiksi. Se voisi olla peikkolapsitakkutukan versio nyrkkeilysäkistä. Tai laittaisin lenkkarit jalkaan ja juoksisin keuhkoni kipeäksi. Potkisin kiviä ja betoniporsaita, hyppäisin jokaiselle puiston penkille tasajalkaa ja irvistäisin naapurin tädille. Ja niiden rumalle koiralle, joka muuten vituttaa mua myös joka luojan päivä, ihan näin btw.

Olemme päässeet kiukkutärinän autuaaseen olotilaan, eikä kukaan ole enää turvassa.
Mua vituttaa se, että E pystyi heittämään mut syrjään jonkun randomin uuden tuttavuuden takia, joka pissismäisessä mielivaltaisessa lussupuuskassaan keksi mennä asiaa pyytämään. Niin, olihan se nyt varmasti ihan vitun vaikea päätös, kun ei asialle edes yrittänyt mitään tehdä. Mun piti yrittää puhua järkeä sille vinkuvipisijälle, sanoa että sori etten todellakaan pysty näkemään mitään erroottista uuden ihanan poikaystäväsi karvaisessa selässä, oidipus-kompleksissa ja pisto-kasto-ravistus-sänkyakrobatiassa, eli ole huoleti, mutta eipä sillekään sitten annettu edes mahdollisuutta. Oh the high road, seurataan lieassa järjettömyyksiä silmät suurina määkien. No, ainahan E on ollut perin yksinkertainen tapaus, joten onhan sitä helppo pyöritellä mennen tullen. Minä nautin siitä myös aikanani, nyt saa uusi hyödyntää sen lapasen tahdottomuutta. Keksisi vaan vähän otollisemmat kohteet, tuo on niin helvetin naurettavaa.

Mä haluaisin iskeä mun huoneeseeni pommin ja räjäyttää koko paskan, koska en jaksa pakata, siivota, mitään, yhtään mitään. Tavaraa on liikaa ja sotkua on riittämiin. Ja mua vituttaa myös se, että kukaan ei huomaisi mitään eroa katukuvassa ennen pommia ja sen jälkeen, joten parempi kai siirtyä suoraan paiskomaan laukkuihin tuota hävityksen kauhistusta.
Tai sitten vaihtoehtoisesti sidon sen pommin vyötäisilleni ja juoksen naapuriin - sillähän sitä päästään sekä minun ongelmistain että muutamasta muusta.

Mun silmät sanoo sopimuksensa irti, joten mun on ehkä pakko mennä nylkemään pehmoleluja ja siitä nukkumaan. Haistakaa v**tu kaikki.