Istun sohvallani kaaoksen keskellä, blogaten kännykällä jota en jaksa laittaa lataukseen. Kehoni tärisee, pistelee. Heikottaa. Liian monta tuntia kotona, hetkenä jota ei saisi viettää yksin. Valkkaripullo sylissä, juon pullon suusta. Juon ja kirjoitan. Niin tervehenkistä, niin minua. Tukka takussa, vapisevat kädet. Yritin siivota, mutta jalat eivät kantaneet. Sen takana lienee kolmen päivän baariputken lisäksi vitutus.

Juon viiniä niin antaumuksella, että pulloon muodostui tyhjiö, joka auettuaan kasteli naamani ja sain viinit nenääni. Lienee syytä harrastaa itsetutkiskelua.
iPodini meni jälleen lakkoon. Televisio lopetti lähetyksensä. Dvd-soittimesta puuttuu virtajohto. Helvetin hieno homma, sillä aktiviteettien minimointihan on tällä hetkellä juuri se juttu, jota prakaava psyykeni kaipaa. Hetkinä joina en kirjoita, päädyn tuijottamaan sohvani kuosia ja tapettini kohokuviota. Selkä huoneeseen päin, jotta voisin unohtaa sen infernaalisen epäjärjestyksen jonka keskellä elän.

Tämä on ultimate-kooma, rappiotila, jonka tarvitsen ajoittain. Tämä on se, joka saa minut nousemaan tuhkasta entistä ehompana. Kuinka paljon nautinkaan tästä; negatiivisten tunteiden muodostamasta sumpusta, joka saa minut tuntemaan vahvemmin itseni ja olemassaoloni kuin aikoihin. Tatuointini rallattelee sävelin totuuden siitä, kuinka joku vuotaa verta vain tunteakseen elävänsä.