Mä en ole puhunut sen kanssa jälkeen sunnuntain. Se on ihan oikeasti aika saavutus, tai lähinnä outoa. Veikkaisin, että tänään tai huomenna sieltä tulee viesti, että oonko hengissä.

En vaan pysty. Liian kurja olo. Toivon, että se menisi tällä pois, mutta se ei oikein näytä toimivan. Näen painajaisia ja vatsassa tuntuu jotain kylmää. Mua pelottaa, että mennään rikki kokonaan. Mun on pakko oppia ohjailemaan itseäni.

Jos mä voisin, häviäisin todennäköisesti kokonaan hetkeksi. Kertoisin sen sille myös, että näin on tehtävä. Mutta en pysty, sillä se tarvitsee minua. Tiedän sen.
Sen pikkuveli kuoli ihan hetki sitten, enkä ikinä voisi nyt kadota sen luota. Mun on pakko nieleskellä, sillä tiedän, että miltä musta ikinä tuntuukaan, en voi edes verrata sitä siihen kipuun, joka sillä on.

Tiedän myös sen, että olen pitkälti sen ainoa täällä päin Suomea. Sen sanoi minulle itsekin tuossa.
"Mulla on täällä yllin kyllin tukea, ei mun tarvi muuttaa takas. Tai siis, mulla on sut, mutta se on yllin kyllin."

Tästä alkaisi pikkuhiljaa saada hienon elokuvan. Epätoivoista rakkautta, traaginen kuolema, kolmansia pyöriä, päihteitä, lujaa ystävyyttä. Se voisi päättyä siihen, että mä viiltelen ranteet auki kylpyammeessa, Skunk Anansien Secretlyn soidessa taustalla. Oispa aika upean mukadramaattinen loppu, ja teinit tykkäisivät. Minä en, joten tyydytään vaan kuuntelemaan sitä biisiä.

Ärsyttää se, että kun kyse on melankoliasta ja apatiasta, olen hyvinkin suureellinen ja kaunopuheinen.
Muuten olen jotain, jonka vuoksi E kuittailee minun olevan tunneköyhä robotti ja kaikkea yhtä henkevää.
Itse olen sitä mieltä, etten vain osaa turhanpäiväistä ja kornia lässytystä, vaan puhun tunteistani niin, että ne vielä säilyttävät merkityksensä. Tiedä sitten, kuka on oikeassa.

Ainakin näin mieli maassa tunnun hallitsevan kornin lässytyksen paremmin kuin hyvin.