Tänään mä olen ihan kovin rikki. Tänään mä vellon apatiassa, angstissa, pateettisuudessa, itsesäälissä ja yksikertaisessa kurjuudessa. Tänään musta tuntuu siltä kuin olisin syönyt kuusi pussia juustonaksuja.
Eilen mä sanoin sille, että lähden pois.

Ei helvetti kuinka voikaan vihloa. Koko eilisen mä keräsin rohkeutta. Katottiin Losteja, tehtiin ruokaa, tapeltiin ja juteltiin. Koko ajan tiesin, että lähden. Toki olen sen tiennyt jo kauan, mutta eilen se hetki oli niin lähellä, että sitä pystyi melkein koskettamaan. En tahtonut.
Mua pelotti niin saatanasti, ja silti samaan aikaan tuntui jotenkin raadollisen hyvältä. Kohta tää olisi ohi.

Kuinka teatraalinen olikaan mun mieleni, kun seisoin siinä eteisessä. Mä olisin tahtonut halata sitä, koska ikävä oli ihan käsittämätön jo siinä vaiheessa. Olisin halunnut pyytää anteeksi, mutta en vaan pystynyt. Toivoin olevani yksi niistä ihmisistä, jotka pystyvät suoraan myöntämään omat heikkoutensa, mutta ylpeys käy tiellä. En pystynyt. Olisin halunnut itkeä, mutta se yhdistettynä kaikkeen siihen teeskentelyyn olisi vaikuttanut hyvinkin irralliselta ja kenties jopa aavistuksen verran psykoottiselta. Joten hymyilin ja sanoin hei.

Kun kerrostalon ovi löi kiinni, löi joku palleaani ja itkin. Itkin niin, että vartaloni löi linkkaan ja silmissä hämärtyi. Haukoin henkeäni talon pihalla ja hetken jaksoin sääliä äitiä lapsineen, joiden idyllisen pihaleikkihetken pilasin narkkarimaisen sekaisella olemuksellani. iPodista lujaa musiikkia, haparoivaa kävelyä asemalle. Säälittävän pelkurin tekstiviesti; rakas en ehkä tuu ihan heti takas.

"Susta ei ikinä tunnu tältä, sä et ikinä tunne mitään, tää ei ole todellista, sulla ei ole hätää, kukaan ei jätä suhun jälkiä, kukaan ei ole siihen pystynyt, tää ei ole todellista, sulla ei ole hätää"

Mä en edes itkenyt sitä, etten saa haluamaani miestä. Okei, ehkä kukaan muu ei ole koskaan saanut mulle sellaista oloa kuin se, ja HALOO, mä olen sentään asunut pojan kanssa yhdessä. Mutta kun millään tuollaisella ei loppujen lopuksi ole väliä. Ainakaan mun elämässäni, ainakaan nyt.
Mä itkin sitä ihmistä, joka on yksi hienoimmista joihin olen koskaan elämässäni tutustunut. Ja minä olen tutustunut aika moniin. Sitä, johon luotan kuin kallioon (itse asiassa enemmän, koska kalliot eivät ole järin luotettavia liukkaine sammaleineen ja petollisine hämähäkkeineen), joka on enemmän minun ihmiseni kuin kukaan. Joka on ärsyttävän rauhallinen, huokailee suuttuessaan niin että sitä tekisi mieli lyödä naamaan.
Sitä, joka saa minut aina nauramaan, jolla on kyky saada minut itkemään, joka osaa pitää minut maassa.
Mun ystäväni.

Mua pelottaa, etten enää näe sitä. Mä olen tajunnut, etten ole koskaan ollut täysin neutraali sen suhteen, vaikka kuinka olen uskotellut itselleni muuta. Kuinka ihmeessä voisin odottaa joskus olevani.
"Kerrot sit ku oot valmis tulemaan takas..", luki tekstarissaan. Suvereenia "kun"-sanan käyttöä. Olin jo kirjoittanut viestin takaisin, jossa luki: "...Se sana taitaa olla jos."
Akku loppui. Ehkä mun ei sitten kuulu sanoa sitä.

"Mä vaan soitin sanoakseni, että se on ihan helvetin tyhmä, jos se ei tajua miten ihana nainen sä olet" soitti E mulle jonain yönä noin kello neljältä. Ja hei, se ei edes juo. Kuinka somaa.
"Kyllä se sulle antaa, jollei ole homo", sanoi P ja sai mut nauramaan. "Ei se kyllä anna". "Siis homo. Pakko olla". Ehkä vähemmän somaa, mutta hitto kun tuntui silti mukavalta.
Ja mä olen ihan samaa mieltä. Ehkä mä olen ihan helvetin tyhmä, mutta niin on sekin.

Tähän ajatukseen tuudittaudun ja teen vielä voitokkaan paluun siihen elämään, jossa kukaan ei onnistu minuun tarttumaan. Nyt siirryn suunnittelemaan tupakoinnin aloittamista, todellisuuspakoa eri muodoissaan, huutamaan lujaa ja vakuuttelemaan itselleni, että tein oikein. Mä en olisi enää jaksanut sen lähellä, enhän? Jaksanko tätäkään? Jaksan. Oon niin kovis. Ainakin taas kohta.

Niin ja se biisi, joka lähti vellomaan ilman minun valintaani randomilla iPodista kävellessäni ovesta ulos:

Once more I'll say goodbye to you
Things happen, but we don't really know why
if it's supposed to be like this
why do most of us ignore the chance to miss

torn apart of the seams of my dreams turn to tears
I'm not feeling this situation
Run away try to find that safe place you can hide
It's the best place to be when you're feeling like me

(Bullet for My Valentine - All these things I hate)

Joogaamaan saatana.